Maineikas tv-sarja Silta on saanut jälkeensä niin pitkän laahuksen matkijoita, että silmiin sattuu. Televisiokanavat kuvittelevat kaukosäädinpujottelijan pysähtyvän, kunhan ruudusta tulee Siltaa noudatteleva nordic noir -poliisisarja.
Kymmenisen vuotta sitten kööpenhaminalainen tv-tuottaja Hans Rosenfeldt ymmärsi, millaisista palasista kootaan yleisöön iskevä pohjoismainen television poliisisarja. Tummista ja kummista.
Samoilla eväillä ruotsalaisesta rikoskirjallisuudesta oli tullut valtava menestys. Tarinat kertoivat synkin vedoin yhteiskunnan epätasa-arvosta ja syrjäytymisestä. Rikoksia ratkoi kulahtanut hahmo, jolla oli taakkanaan henkilökohtainen pimeä kohta.
Tanskalais-ruotsalainen Silta hämmästytti katsojat ensimmäisellä kaudellaan vuonna 2011. Silta poikkesi muista siinä, ettei sarjaa ollut suunnattu tietynlaiselle tai tietynikäiselle ”ostavalle” katsojajoukolle. Sarjan luoja Rosenfeldt päätti, että yleisöksi kelpaavat kaikki tv:n ääreen istahtavat.
Katsojien sosioekonominen rajaamattomuus toimi. Sillan mukana nordic noir marssi olohuoneisiin kaikkialla maailmassa lukuun ottamatta Pohjois-Koreaa ja Sudania.
Silta ei keksinyt kaikkea itse. Malmön ja Kööpenhaminan maisemiin sijoittuvassa sarjassa oli runsaasti samaa tylyn lohdutonta henkeä kuin Baltimoresta kertovassa amerikkalaisessa Wire-sarjassa oli ollut vuosina 2002–2008.
Sillan päähenkilöllä Saga Norénilla oli samalla tavalla ongelmia suhteessa todellisuuteen kuin brittiläisellä BBC-virkaveljellään Lutherilla (2010).
Sillan kansainvälinen läpimurto on asettanut tv-sarjoille pyhät kerronnalliset ja kuvalliset rajalinjat.
Parhaillaan pyörivistä noireista ruotsalainen Nousuvesi, brittiläinen Pako pimeydestä ja suomalainen Sorjonen noudattelevat millintarkasti Sillan palkkeja.
Noirin käsikirja määrää, että sarjan tunnusmusiikin tulee soida kuulaana. Hauras lauluääni yhdistyy kauniiseen pianomelodiaan ja mustanpuhuvaan graafiseen taustaan.
Kaupunki pitää näyttää ilmasta kuvattuna eri vuorokaudenaikoina. Mitä hitaammin näkymä ylhäällä lipuu, sitä oikeaoppisempaa. Kadun tasalla on pöllyävää lunta tai vähintään loskaa. Syksykin menettelee kunhan laajoissa taajamaotoksissa vallitsee hiljaisuus.
Vesistöstä voi ammentaa komeita Silta-kuvajaisia. Sorjonen ajaa Luukkaansalmen siltaa Lappeenrannassa. Paossa pimeydestä kuljetaan lautalla Hebrideille. Nousuvedessä meri hukuttaa.
Poliisilaitoksen on oltava kolkko ja käytävien pimeitä. Kuulusteluhuone on alakuloinen. Vesi- tai kahviautomaatin ei saa olla toimintakunnossa. Paineen ollessa ankarimmillaan rikostutkijan on silti yövyttävä huoneläävänsä riutuneella sohvalla. Jokin merkittävä seikka selviää laitoksen sottaisessa vessassa kasvoja jääkylmällä vedellä valellessa.
Noirin päähenkilöille Silta laati ikävän ahtaan muotin. Omintakeisen, syrjäänvetäytyvän, small talkia taitamattoman tosikon. Noirin poliisi ei ole Reinikainen.
Sillan autistinen Saga tuntui ensin tuoreelta ja mullistavalta, mutta vastaava omalaatuisen pakonomainen käytös sarjasta toiseen monistettuna vaikuttaa kalutulta.
Nordic noiria leimaa huolellisuus ja laatu, jotka yleisö tunnistaa. Yksityiskohtien täytyy olla kunnossa. Siksi katsojat pillastuivat, kun Sorjosessa erehdyttiin puhumaan 38-millisestä luodista. Jos sellainen olisi olemassa, se ei roiston pyssyn piippuun mahtuisi.
Kolumni