Viime viikolla aivan television pääuutislähetystä myöten julistettiin kansalle uutinen, jonka mukaan rahat eivät jatkossa riitä pitämään kaikkia vähemmän liikennöityjä kestopäällysteteitä kunnossa, vaan ne palautetaan sorateiksi.
Vaikka asia tuotiin esiin suurenakin uutisena, se ei sitä ollut. Sama ajatus otettiin esille Tiehallinnossa jo puolenkymmentä vuotta sitten ja muutamia tieosuuksia on tiettävästi jo palautettukin soralle. Asioista perillä olevien mukaan ei tosin kovin useaa, koska tienpidosta vastaavalla aluehallinnolla ei ole rahaa edes sen vertaa, että ne riittäisivät tien vanhan kestopäällysteen purkamiseen. Sekään kun ei ole ilmaista.
Soratieksi muuttaminen on ideana rahapulassa kärvistelevien aluehallintoviranomaisten kannalta hyvä idea, ainakin periaatteessa. Kunnollista soratietä kun ei tarvitse oikeastaan hoitaa lainkaan muuten kuin talvisin.
Autoilijoiden kannalta asiaa katsoen tilanne on täysin toinen. Tien vaikutuspiirissä asuvat joutuvat monella tapaa tilanteen maksumiehiksi. Sorapinta tuo mukanaan autoihin helposti erilaisia vaurioita, joiden korjaaminen maksaa.
Kehitys myös johtaa siihen, että monet soratieksi palautettavien teiden varrella asuvat joutuvat siirtymään mm. raskaampiin nelivetoautoihin varmistaakseen kulkemisensa.
Suomen nykyinen tieverkko rakennettiin pitkälle nykymuotoonsa 1960 - ja 1970 -luvuilla. Maa oli silloin huomattavasti köyhempi kuin nykyisin, mutta tahtotila liikenneolojen parantamiseen löytyi valtionhallinnosta kautta linjan.
Juhlapuheissa ja yleisellä tasolla muutenkin maassa vannotaan edelleen mm. joukkoliikenteen edistämisen nimeen, mutta liikenneväylien annetaan samanaikaisesti rapistua, syrjäseutujen linja-autovuorojen tukea vähennetään eikä rahaa tunnu riittävän edes rautateiden ajan tasalla pitämiseen.
Liikenne- ja viestintäministeriö tai Liikennevirasto eivät pahemmin pidä ääntä alan määrärahojen puolesta. Liikennevirasto on jopa todennut julkisesti, että tulevaisuudessa vain teiden runkoverkko voidaan pitää edes nykyisessä kunnossa. Jonkin verran on tosin väläytelty myös mahdollisuutta, että tärkeimmät runkotiet, muun muassa 4-tie, rakennettaisiin nykyaikaiset vaatimukset täyttäviksi, mutta onko edes tähän ns. poliittista tahtoa.
Muutkin ovat sen todenneet, mutta totean itsekin, että kyse on ennen kaikkea poliittisesta tahdosta. Yksi ongelma on, että mm. liikenneministereiksi on vuosia valittu poliitikkoja, joilla ei ole omakohtaista, syvempää tietämystä tai valmista kokonaisnäkemystä tilanteesta.
Ja kieltämättä tilanne, jossa ministeriön virkamiehet mankuisivat lisää rahaa hallitukselta, näyttäisi hieman oudolta. Ihan kuin ministeri ja hallitus eivät hoitaisi asioita maan paras etu mielessään.
Tämä onkin antanut virkamiehille aikaa ja mahdollisuuksia viedä eteenpäin omia älyliikenneprojektejaan suurina uudistuksina. Niiden mielenkiintoisin pointti tuntuu olevan siinä, että niiden uskotaan ratkaisevan jollakin aikavälillä suurin piirtein kaikki liikenteen ongelmat ja mikä parasta, ilman isoja satsauksia itse liikenneverkoston kunnostamiseen.
Tieverkon rooli on joka tapauksessa erilainen kuin esimeriksi rautateiden runkoverkoston. Sitä ei voi mitata pelkästään liikennemäärillä. Jopa rautatieliikenne tarvitsee Suomessa kumipyöräkuljetuksia, jotta rautatien tarjoamia mahdollisuuksia voidaan käyttää täysimääräisesti hyväksi.
Toivottavaa onkin, että vaalien jälkeen nimenomaan liikenneministeriöön saataisiin ministeri, joka uskaltaa puhua rohkeasti koko liikennejärjestelmän puolesta. Tilanne, jossa nostetaan kädet pystyyn ja mietitään ratkaisuksi vain kestopäällysteteiden muuttamista sorateiksi ei voi olla maan etu.