Ei päivää ilman somekohua.
Milloin Herra Heinämäen lato-orkesterin basistilla on sopimaton intiaanipäähine. Milloin kansanedustaja on tehnyt epäkelvon gradun. Milloin mitäkin.
Maanantai-iltana somemyrskyn silmään joutui hölmöillä puheillaan kansanedustaja Susanna Koski (kok.). Koski oli Ylen Kuplat-sarjan jaksossa monisairaan pitkäaikaistyöttömän kanssa ja osoitti epäempaattisuutta työtöntä kohtaan. Kosken esiintymisen saattoi kokea jopa nöyryyttäväksi työtöntä kohtaan.
Käytös oli varmasti ajattelematonta ja sopimatontakin. Voisi ajatella, että Koski sai somen sontasaavin niskaansa ihan aiheestakin. Mutta oliko todella niin?
Viestintämies Mikael Jungner kirjoitti Twitterissä Kosken tapauksen jälkeen seuraavasti: "Kansanedustaja tylytti työtöntä televisiossa. Some vetää edustajan kohta kölin alta ja ehkä hän jopa taipuu pyytämään anteeksi. Mutta miten keskustella tästä niin, että kölin alta vetämisen sijaan edustaja oppisi empatiasta ja työtön saisi työn? Tuo muuttaisi maailmaa."
Jungner osuu kysymyksellään naulan kantaan. Ihmisten verbaalinen murjominen päivästä toiseen ei edistä yhtään mitään. Dialogia ei synny, ymmärrys ihmisten välillä ei kasva eikä Susanna Koskikaan varmasti opi empatiaa siitä, että häntä vuorostaan tylytetään.
Ollaan hyvin kaukana rikastavasta vuorovaikutuksesta.
Etenkin Twitteristä on tullut mielensäpahoittajien ja tahallaan väärinymmärtäjien valtava kokoontumisajo. Niissä kokoontumisajoissa loukkaantuminen ja uhriasema ovat pääomaa, joiden turvin kulloinenkin vastapuoli voidaan survoa syvimpään mahdolliseen suonsilmäkkeeseen.
Tämä on sääli, sillä vielä muutamia vuosia sitten Twitter oli kiinnostava uutislähde ja keskustelualusta.
Jos aiemmin puhuttiin somekuplista, nyt ollaan siirrytty kuplista betonibunkkereihin, joista ammutaan toisinaan singolla vastustajan bunkkeria. Loppuaika hymistellään samanmielisten kanssa ja vahvistetaan omaa ja ehdottoman oikeaa maailmankuvaa.
Joskus bunkkeriin eksyy joku epäilevä sielu. Hänet kyllä palautetaan nopeasti maan pinnalle ja painetaan tarvittaessa sen allekin.
Presidentti Mauno Koivisto vertasi vuonna 1984 toimittajia sopuleihin, jotka seuraavat kulloistakin mielipidejohtajaa.
Kalevan entinen päätoimittaja, tietokirjailija Risto Uimonen puolestaan kehitti median megafoni -käsitteen. Tällä Uimonen tarkoitti sitä, että kun joku paljastaa skandaalin, koko mediakenttä alkaa toistaa asiaa ja syntyy megafonimainen huuto.
Sosiaalisessa mediassa Koiviston sopulilaumavertaus ja Uimosen megafonivertaus yhdistyvät. Eikä enää ole kyse vain toimittajista, vaan kaikista somen käyttäjistä.
Parhaimmillaan ja pahimmillaan ei tarvita kuin yksi iskevä ja tunteita kuohuttava twiitti. Tämän jälkeen somebunkkerin väki seuraa mielipidejohtajaansa ja alkaa huutaa samaa viestiä koko verkostolleen, kaikissa verkostoissaan.
Vaikka kukin somemegafoniin huutavista sopuleista pysyisi jossain määrin hyvän maun rajoissa, viestien yhteisvaikutus saa aikaan kohtuuttomia kohuja, jotka kääntyvät helposti yleisen lynkkayksen puolelle.
Etenkin isot someverkostot haalineilla julkkiksilla on iso vastuu siitä, etteivät he käytä mittavia verkostojaan väärin – varsinkaan tavallisia tallaajia kohtaan.
Tulee nimittäin rumaa jälkeä, kun pajavasaralla moukaroi hyttystä.
Kirjoittaja Heikki Uusitalo on Kalevan verkkotoimittaja.
heikki.uusitalo@kaleva.fi
Twitter: @HeikkiUusitalo