Intresantti näytelmä on jälleen alkanut. Aika harva kai sitä ihan tosissaan jaksaa seurata. Riittää kun päivittää tapahtumat välillä ylimalkaisesti pystyäkseen osallistumaan kahvipöytäkeskusteluun. Ainakin pääroolien esittäjiä olisi syytä vaihtaa. Itse en muista aikaa, jolloin Lauri Ihalainen ei olisi ollut tupo-pöydän toisella puolella neuvottelijana.
Joka tapauksessa näytelmä etenee käsikirjoituksen mukaisesti: muutaman viikon kuluttua Ihalaisen silmät ovat entistäkin mustemmat, pääministeri näyttää nykyistäkin väsyneemmältä ja tiedotusvälineet jatkavat uskollisesti uutisointia päivittäin. Onhan kysymyksessä yksi vuoden tärkeimmistä tapahtumista, tulopoliittiset neuvottelut.
Onnea vaan kaikille osallistujille. Tehtävä onkin epäilemättä vaativa. "Koskettaa meitä kaikkia", valistetaan tietämättömiä.
Minun ja monien ikäisteni näkökulmasta koko suuri show on kuitenkin jokseenkin turha. Esimerkiksi irtisanomissuojan parantamisella ei ole työläiselle juurikaan merkitystä niin kauan kuin hänellä ei ole vakituista työpaikkaa.
Lisäksi on varsin vaikea uskoa näiden neuvottelujen pystyvän vaikuttamaan oikeisiin suuriin ongelmiin kuten tuotannon siirtymiseen halpojen kustannusten maihin. Suomalaisten työmarkkinajohtajien ärhentely globalisaatiota vastaan vaikuttaa kaikessa totisuudessaankin lähinnä hellyttävältä yritykseltä.
Mutta tupo-neuvottelujen kiinnostavuus kilpistyy ennen kaikkea yhteen yksinkertaiseen seikkaan: neuvottelupöydässä esille tulevat asiat koskevat pääasiassa niitä, joilla on jo joitakin etuja puolustettavinaan. Ne jotka eivät ole koskaan näiden etujen piiriin päässeet, eivät kiinnosta ketään myöskään neuvottelupöydässä.
Toimenkuvansa mukaisesti ammattijärjestöt ovat keskittyneet ajamaan oman ryhmänsä etuja miten kukin parhaiten taitaa. Yksi haluaa matalapalkkalisää, toinen vaatii korkeasti koulutetuille enemmän ansioita. Neuvottelupöydän ulkopuolelle jää kuitenkin aika suuri joukko työikäistä väestöä.
Olisiko tupopöydässä täysin mahdotonta ajatella välillä esimerkiksi nuoria vastavalmistuneita pätkätyöläisiä, joiden leipä on usein palasina maailmalla kuin entisaikojen laulajalla?
Osa-aikaisuudet, määräaikaisuudet ja erilaiset urakkasopimukset vaihtelevat, limittyvät ja lomittuvat sillä tavoin, että työn tekijä tuskin itsekään aina pysyy niistä ajan tasalla. Yhä useampi nuori aikuinen päätyy tavalla tai toisella itse yrittäjän rooliin: hänen on itse työllistettävä itsensä, tuotettava jotain palvelua tai sisältöä, ja myytävä sitten tätä tuottamaansa pääomaa muille.
Mitä tupo-pöydässä tarjotaan esimerkiksi tälle joukolle? Tai nuorisotyöttömille? Tai työvoimatoimiston työllisyyskurssilaiselle? Tai niille nuorille, jotka erilaisten harjoittelujärjestelmien varjolla tekevät työnantajille käytännössä ilmaista työtä?
Kyllä miljoonan jäsenen voimalla luulisi pystyvän puhumaan myös näiden ryhmien puolesta. Riittäisikö suurien ikäluokkien etuja ajavilta hiukkanen ymmärtämystä myös nuorille? Löytyisikö neuvottelupöytään ihan vähän vanhanaikaista solidaarisuutta?