Entinen pääministeri Esko Aho ryhtyi puolustamaan päättäjien verkostoitumista. Olennaista on, miten verkostoja käytetään, yhteisen vai henkilökohtaisen hyvän ajamiseen.
Tämän kuun lopussa Nokian johtokunnan jättävä Esko Aho varmaankin tiesi, ettei saa osakseen pelkkää suitsutusta puolustaessaan suomalaisten vaikuttajien hyvä veli -verkostoja. Ahohan totesi sunnuntain Helsingin Sanomissa, että hyvä veli ja hyvä sisko -verkostot ovat arvokkaita asioita ja pienen maan harvoja valtteja, eikä tätä kulttuuria saisi päästää häviämään.
Entisen pääministerin avausta voi kiittää rohkeudesta. Veljesverkostoihinhan liittyvät mielikuvien tasolla lähinnä kielteiset seikat kuten etuuksien keskinäinen jakaminen sulle–mulle-periaatteella, demokraattisen päätöksenteon sivuuttaminen ”on sovittu”-hengessä ja virkakunnan ja poliitikkojen ryhtyminen liike-elämän päättäjien kavereiksi ja sen myötä renkipojiksi ja -tytöiksi.
Tällaisten likeisten suhteiden pimeä puoli paljastui kun vaalirahoituksen mustat kassat muutama vuosi ryöpsähtivät päivänvaloon.
Lähihistorian kohutuin ja vastenmielisin poikakerho oli luultavasti Tupolevin veljekset, miesjoukko, jossa ay- ja työantajapomot työmarkkinapoliittisen vastakkainasettelun unohtaen harrastivat keskinäistä seuranpitoa, juopottelua ja postikorttien lähettelyä.
Esko Ahollakin tiedettiin olevan oma sökörinkinsä, jossa korttien läiskimisen lisäksi on epäilemättä junailtu eteenpäin poliittisiakin päätöksiä.
Jos hyvä veli tai hyvä sisko -verkostojen sijasta puhutaan vain päättäjien verkostoitumisesta, mielikuvat luultavasti muuttuvat positiivisemmiksi. Syystäkin. Siinä, että poliittiset päättäjät ja virkamiehet tuntevat esimerkiksi talouselämän vaikuttajia, ei ole mitään heikkoa, kunhan verkosto ei sivuuta normaalia poliittista päätöksentekoa tai johda suoraan tai epäsuoraan korruptioon.
Parhaimmillaan verkostot takaavat sen, että poliittisilla päättäjillä säilyy tuntuma siihen, millaisten asioiden kimpussa esimerkiksi työpaikoilla ja liikeyrityksissä kamppaillaan.
Jos nämä kontaktit syntyvät pitkän lounaan ääressä Helsingin Eteläsatamaa katsellessa tai seminaarissa Saariselällä, niin antaa syntyä vain, kunhan lain säädöksiä ei vieraanvaraisuuden runsaudessa ylitetä ja kunhan yhteydenpidosta ei suljeta naisia esimerkiksi saunaa käyttäen ulos.
Paljon pahempi vaihtoehto on, että poliitikkojen ja virkamiesten yhteys maan eri alueiden ja elinkeinoelämän toimialojen arkeen katkeaa.
Vaalirahakulttuurin mätäpaiseet piti puhkaista, mutta ei myöskään pidä mennä toiseen äärimmäisyyteen ja omaksua ajatusta, että vain kontaktittomuus takaa nuhteettomuuden.
Parhaimmillaan verkostot luovat yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tehokkuutta ja luotettavuutta. Kun poliitikko tuntee yritysjohtajan, joka käy vientikauppaa, tai maataloustuottajan, joka kasvattaa sikoja, saa näiden kautta todellisen elämän tietoa siitä, miten eurokriisi tai tuotantopanosten kallistuminen purevat.
Olennaista on se, miten päättäjäporras verkostojaan käyttää. Poliitikolle ja virkamiehelle verkostoitumisen idean pitää olla yhteisen, ei oman hyvän edistäminen.