Sotilassoittokuntien merkitystä puolustusvoimien pr-työssä ei voi kiistää.
Soittokunta on siviileillekin vähän niin kuin lippu. Se merkitsee myös arvokasta historiaa ja tunnetta.
Kun Pohjan sotilassoittokunta Pohjan prikaatista Oulussa käydyn viivytystaistelun jälkeen siirrettiin suoraan sotilasläänin esikunnan alaisuuteen, herätti toimenpide vastustusta puolustusvoimien vanhoillisissa musiikkipiireissä.
Osittain taisi olla kysymys myös muutoksen pelosta, että yhtäkkiä jouduttaisiinkin ulos turvallisesta hierarkiasta, jossa pärjää vähemmällä taiteella. Varusmieshän ei pääse karkuun, soititpa miten ja mitä tahansa.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että Oulun soittokunnan kohtalosta tehty, pitkälle poliittinen ratkaisu osui oikeaan.
On parempi soittaa siellä missä ihmiset asuvat ja kokoontuvat kuin kaukaisissa kopiloukoissa alokkaille ja metsän eläimille.
Juhlakonsertin gaalaluonteen takia ohjelma oli katsaustyyppinen. Siinä sekoittui uutta ja vanhaa, kevyttä ja raskasta. Markus H. Korhosen kultivoituneet juonnot auttoivat pitämään kiinnostuksen vireillä koko puolitoistatuntisen ajan.
Huippusolistit, Suomen ainoa aito italialaistenori Joonas Pohjonen, maailmankuulu baritonitorven taitaja Jukka Myllys ja housun puntteja myöten swing-klarinetisti Antti Sarpila, lisäsivät gaalaan kansainvälistä ulottuvuutta.
Kaikki kolme ovat sen luokan taiteilijoita, että pärjäävät millä estradilla tahansa. Kempeleessä asuva Jukka Myllys on itsekin työskennellyt Pohjan sotilassoittokunnassa.
Pohjosen lauluissa Luutnantin sydän, Satumaa ja Be My Love olisi kuitenkin voinut huoletta napsauttaa sähköisen äänentoiston pois päältä, koska se aiheutti säröä fortissimo-kohdissa.
Moderneja äänenpainoja esitelleet sävellykset, kuten Arttu Takalon The Wastelands, Leonid Bashmakovin Preludi ja Scherzo sekä David R. Gillinghamin Vintage (baritonitorvisoolo), hyödynsivät avustajilla yli 30-henkiseksi laajennettua soittokuntaa monipuolisimmin.
Kapellimestari Kari Westman ei ole varsinainen uuden musiikin haka, mutta perussykkeet hän piti yleensä vakaina ja antoi taitaville soittajille tilaa tehdä myös omia ratkaisuja.
Sektiosoitto toimikin napakasti, vaikka näin näin tasokkaasta ammattilaiskokoonpanosta olisi tietysti voinut ajan kanssa penslata paljon herkempiäkin hienovirityksiä esille. Lyömäsoittajien tarkat osuudet kiinnittivät nyt myönteisessä mielessä huomiota.
Vapautuneimmin lähdettiin Westmanin johdolla soittamaan perinteisiä kunniamarsseja ja gaalan kevyitä ohjelmanumeroita, kuten esimerkiksi Antti Sarpilan letkeitä kappaleita Hyväillen ja Storyville Stomp.
