"Edelleen olen soittokunnan miehiä, vaikka en itse enää soita", vakuuttaa Väinö Siipola, 88.
Hän on ainoa elossa oleva soittaja jo ennen sotia toimineesta soittokunnasta. Hän on koettanut houkutella nuorempia soittajia soittokunnan riveihin.
"Ollaan huono kaupunki, jos meillä ei ole soittokuntaa."
Puhaltimien soiton Siipola on joutunut jättämään, mutta limputtelee kannelta huvikseen. Kantele oli hänen ensimmäinen soittimensa, jonka hän sai kuusivuotiaana.
Väinö Siipola aloitti silloisessa Kalajoen nuorisoseuran soittokunnassa ollessaan alun toisellakymmenellä. Hänen soittiminaan olivat ess-basso ja tuubaperheen matalaääninen sousafoni. Molemmat olivat silloin tuliteriä soittimia.
Sousafoni, jota Siipola soitti 1930-luvun puolivälistä, on edelleen Kalajoen soittajien omaisuutta ja käytössä, kylläkin kovia kokeneena. "Se oli hyvä instrumentti ja kelpo ostos. Kun ennen lähdettiin vieraille soittamaan, sanottiinkin, että lähdetään sousafonia tienaamaan", hän muistaa.
Jossakin vaiheessa Suomen parhaaksi mainitulla Kalajoen nuorisoseuralla oli oma talo, elokuvateatteri, leipomo ja kahvila. Yksi päätoimintamuoto oli soittokunta, jolla oli palkattu kapellimestari. Soittokunta hankki varoja seuralle vierailemalla muiden nuorisoseurojen iltamissa Hailuodossakin asti.
Siipola soitti sousafonia aina armeijaan menoon saakka. Armeijaa seurasivat sotavuodet, joita ehti kertyä hieman vaille kuusi vuotta.
Sodan päätyttyä miehellä oli yllin kyllin töitä kotitilalla ja perustamissaan yrityksissä niin, että soitto täytyi jättää.
"Kaikkien pitäisi soittaa. Jos ei muuten, niin omaksi ilokseen. Soittokunnassa ei ole ihminen eikä mikään, ellei saa itselleen jotakin soitosta", hän arvioi.
Puhallinmusiikkia Siipola kuuntelee edelleen mielellään, jos soitto kuulostaa oikealta. "Pitää kiinnittää huomiota siihen missä ja kuinka voimakkaasti soitetaan. Ei tule mitään, jos pitää kuunnella pumpulit korvissa. Mihin marssi ja laulun sävel on unohdettu armeijan marssiessa?" hän kyselee.