Oululainen Pekka Pentti esittelee kitaran toisensa perään. Akustisia teräskielisiä ulkomailta tilattuja kauniita soittimia tuodaan työhuoneesta tiheällä tahdilla. Kitaroiden seurana on hyllymetreittäin levyjä, nuotteja ja kitarakirjoja. Välillä Pentti soittaa. Sointi vetää hiljaiseksi. Mikä että ei vetäisi, huonoja kitaroita Pentti ei ostakaan.
Huonokuntoisena itara saattaa tosin joskus Pentille päätyä - kuten eräskin aikoinaan Brita Koivusella ollut kitara. Sitä hän ei anna kenellekään, mutta muuten kitaroista luopuminen on mahdollista. "Kerran möin seitsemäntoista kitaraa pois ja ostin kaksi tilalle."
Kitaroita tärkeämpää miehelle on itse soittaminen. "Moni sanoo soittavansa kitaraa, mutta tarkoittaa sillä sitä, että soittaa sointuja ja hyräilee Juicen Marilyniä. Yhtä hyvin hän voisi soittaa Mikko Alatalon Mä maalaispoika oon, jos hyräily otetaan pois. Leirinuotiolla rämpyttäjä ja oikea soittaja ovat kaksi eri asiaa", sanoo Pentti.
Kitarainnostus alkoi pikkupoikana, kun Pentti oli musiikinopettajaisänsä mukana Kaustisella, jossa tämä opetti musiikkileirillä. "Siellä oli muitakin musiikinopettajien poikia, jotka olivat vähän vanhempia ja osasivat soittaa. Isä toi myös soittimia usein viikonlopuksi koululta kotiin." Osansa asiaan oli tietenkin myös popmusiikilla.
Pentti ei osaa selittää, mikä kitarassa kiehtoo: ihmisillä kun vain on syynsä tehdä asioita. "Ehkä jokin värähtely ja tekemisen ilo, onnistumisen riemu."
Leipänsä Pentti saa muualta kuin musiikista, mutta tekee soittokeikkojakin jonkin verran. Musiikillisena haasteena olisi levyn - tai useammankin - tekeminen. "Pop- ja jazz-biisejä, ragtime-levy, jazz-levy.. voisi kehitellä vaikka mitä."
Laitteet ja taitoa olisi omasta takaa. Tarvittaisiin vielä vain tilat ja aikaa.