"Maamiestä koitteloo ny Lipposen hallitus, Euroopan unioni ja Taivaan Herra. Sellaista paikkaa ei ookaan, johona niiltä kaikilta olis yhtä aikaa turvas."
Siinä palanen vuorosanoja Ilkka Vanteen vuonna 2000 ilmestyneestä elokuvasta Lakeuden kutsu, joka perustuu Antti Tuurin romaaniin.
Seitsemän laihaa vuotta on kulunut. Jotenkin on sellainen kutina siemenperunoissa, ettei kukaan maamies todellakaan ole turvassa. Nyt ne kehtaavat, ryökäleet, ainakin nipistää 141-tukea. Lempo sentään. Ryötti.
Maajussin vanne kiristää, tuurit ovat loppuneet.
"Mistä tuoll´ baariss´ tapellaan?"
"Ei mistään."
"Mitä ne huutaa?"
"Ne puhuu siellä Euroopan unionista."
"Onko niillä siitä riita?"
"Ei, kyllä ne on kaikki sitä vastaan."
Kyllä Lakeuden kutsu tietää. Jotenkin kynsityttää sillä lailla kylvökoneesta, että kaikki maanviljelijät ovat EU:ta vastaan. Tuntuu hölmöltä, elleivät ole. Miksi tehdä enemmän (paperi)töitä ja saada vähemmän palkkaa?
Maataloustulo on tänä vuonna vain hieman yli puolet vuoden 1994 tasosta.
Mahtava palkkakehitys.
"Siitähän sitä puhuttiin, että onko se oikein, että Euroopan unioni vahtii täällä vakoilusatelliittinsa kanssa jo naurismaita ja kaurahalmehiakin."
"Eihän se oikein ookaan."
"Mää oon samaa mieltä, mutta riita siitä teirän kans vaan tuli."
Jotenkin raavituttaa sillä lailla nauriinjuuresta, että vakoilusatelliitit vain lisääntyvät. Niitä on vara lisätä loputtomiin: tänä vuonna pystyi hakemaan 17:ää erilaista peltoalaperusteista tukea.
Kun yksi tuki lopetetaan, otetaan kaksi tilalle. Kontrolli pitää. Maatalousorjan lieka ei veny satelliitin kantomatkan ulottumattomiin.
Tukihakemus on tehtävä, vaikka tiedot eivät muutu edellisestä vuodesta. Hakemuksen jokainen sivu on allekirjoitettava. Kohta viljelijä tarvitsee tukea tehdäkseen tukihakemuksen.
Maatalouden uusin hätänumero on 141. Vakavien vaikeuksien tuen kohtelu antaa ymmärtää, että vakavat vaikeudet on pyyhkäisty kahvitassin alle kuin pullapitkon murut.
Uhan alla on kuudesosasta kaikista maksetuista kansallisista maataloustuista. Paljon nollia ykkösen perässä.
Ilman tukia kotimaisten tuotteiden saanti vaikeutuu tai estyy. Kuluttajahinnat nousevat. Henkilökohtaiset murhenäytelmät lisääntyvät. Maatilat autioituvat. Lehmät ammuvat hiljempaa.
Etelä-Suomen maatalous on tuhoon tuomittu.
Ratkaisut - suuntaan tai toiseen - tulevat marraskuun aikana. Marraskuu, tuo loskan ja roskan tyyssija.
"Mua vaivaa, ikävistä ikävin,
milloin 141-tuki palaat takaisin,
etkö tiedä,
voi yksinäisen miehen viedä,
marraskuu."
Miljoonasade ei tuo maajusseille taivaalta mannaa. Kummat ovatkaan uhkaavammat voimat, luonnon vai ihmisen? Vastatkoon siihenkin Miljoonasade:
"Vaan eihän täällä liekit uhkaa,
täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan."
Kaikista vastoinkäymisistä, katkenneista heinäseipäistä ja kiinnileikanneista traktoreista huolimatta, maanviljelijöitä on iät ja ajat yhdistänyt yksi asia, joka on estänyt heitä hukkumasta lietekaivoon:
"Mää oon jotenkin vaan oppinut elämään tätä elämääni toivoa koskaan heittämättä." (Mari Rantasila, Lakeuden kutsu).