Viikonloppu toi odotetun uutisen perussuomalaisista: Timo Soini on valmis puolueen presidenttiehdokkaaksi. Asia toki vaatii vielä puoluevaltuuston päätöksen, mutta jos maailma ja Soini pysyvät tolpillaan, päätöksestä ei ole mitään epäselvyyttä. Jo nyt voi puhua presidenttiehdokas Soinista.
Erityisen kiinnostavaa on tästä eteenpäin seurata sitä, miten presidenttiehdokas Soini eroaa oppositiojohtaja Soinista. Presidenttihän on vanhastaan nähty maata yhdistävänä ja esimerkiksi vallassa olevaa hallitusta taustalla tukevana voimana.
Jos Soini tosissaan tehtävään pyrkii niin kuin äänestäjillä on lupa uskoa, hänen on tehtävä selvä tyylilajin valinta: onko hän edelleen letkautuksia viljelevä, Suomen hallitukselle pottuileva ja Etelä-Euroopan maita vähättelevin vertauksen kuvaileva äijämies vai pyrkiikö hän muuttamaan tapansa luodakseen uskottavaa imagoa maan isäksi kelpaavasta sovittelijahahmosta.
Tämä valinta ei ole aivan helppo. Jos Soini hylkää puolueensa äänestäjäkuntaa kutkuttelevan ronskin tyylin, on epävarmaa, seuraavatko kaikki eduskuntavaalien äänestäjät mukana myös presidentinvaalissa.
Jos Soini taas jatkaa perussuomalaiset vaalivoittoon nostaneella, vennamolaisuudesta ammentavalla linjalla, voi uusien äänestäjien houkuttelu tehdä tiukkaa. Iso osa kansasta kuitenkin vieroksuu populismia, jossa monimutkaisiin ongelmiin tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja.
Ryhtyminen ehdokkaaksi ennen kaikkea pakottaa Soinin tuomaan julki hänet omat lääkkeensä keskeisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten Euroopan talouskriisiin tai väestön ikääntymiseen. Tällaiset kannanotot ovat toistaiseksi olleet niukkoja. Lähinnä on kuultu siitä, mitä ei olisi pitänyt tehdä.