Mitä yhteistä on perussuomalaisten puheenjohtajalla Timo Soinilla ja presidentti Kyösti Kalliolla (1873--1940)? Äkkiä ajatellen ei mitään.
Siitä huolimatta Soini kokee Kallion esikuvakseen. Kysymykseen, kenen Suomen presidentin persoonaa itse arvostat tai muistutat, Soini vastasi Iltalehden verkkolehdessä (16.10.): "Olisikohan Kyösti Kallio sellainen sopivan vakaa kaveri ollut aikanansa."
Olihan hän, mutta aivan eri maata kuin Soini. Soini osoitti oman poliittisen pelisilmänsä pukemalla vastauksen ehdolliseen muotoon. Jos asiaa tarkemmin tutkailee, näin oli ehkä viisasta.
Kouluja käymätön Kallio kuului talonpoikaiseliittiin jo tsaarin vallan aikana ja edusti talonpoikaissäätyä säätyvaltiopäillä.
Sittemmin hän oli kansanedustaja, ministeri, pääministeri, eduskunnan puhemies ja lopulta presidentti. Lähtökohta Soinin kanssa on perin erilainen lukuun ottamatta kansanedustajuutta.
Soini on esiintynyt kansanomaisena, mitä Kallio viljelijätaustastaan huolimatta ei ollut. Kalliota voi luonnehtia paremminkin yläluokkaiseksi valtiomieheksi, jonka juuret toki olivat syvällä Kalajokivarressa.
Soini on ammentanut poliittista voimaa päähän potkituista ja kaltoin kohdelluista kansalaisista. Kallio puolestaan nojasi vakaaseen talonpoikaistoon ja hänen asutuslakiensa siivittämänä talonpoikasluokkaan nousseeseen entiseen maattomaan väestöön.
Nivalassa puhjennut konikapina vuonna 1932 oli koitua Kallion poliittisen uran kompastuskiveksi.
Pulamiehet, joita voi verrata tämän päivän päähän potkittuihin ja kaltoin kohdeltuihin, eivät saaneet Kalliolta tukea pyrkimyksilleen. Talouspulan vuoksi sadosta ei saatu kunnon hintaa, ja pankeille velkaantuneet tilat joutuivat vasaran alle.
Kansa koki, ettei eduskunnan puhemiehenä tuolloin toiminut Kallio tehnyt asialle mitään.
Epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä kokenutta maalaisväestöä irtaantui maalaisliitosta ja perusti pulapuolueen, kansapuolueen.
Sitä voi verrata Soinin oppi-isän Veikko Vennamon 1950-luvun lopulla perustamaan pientalonpoikien puolueeseen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen maaseudun puolueena ja Soininkin poliittisena kouluna. Pulapuolueen tavoin sekin irtosi maalaisliitosta.
Siinä missä Kallio edusti pula-aikana oman aikansa maalaisliittolaiseliittiä, Kekkonen edusti sitä Vennamon aikana.
Kallio käytti varsin karkeaa kieltä pulamiehiä kohtaan eikä halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan. Toki hän ymmärsi kansan pahoinvoinnin, mutta sen ilmentymänä syntynyttä liikehdintää hän ei suvainnut.
Pulapuoluetta voidaan pitää jonkinlaisena vennamolaisuuden ja nyttemmin perussuomalaisuuden ensimmäisenä näkyvänä ilmentymänä.
Pulapuolueen maalaisliittoon jättämän tyytymättömyyden siemenen ansiosta Vennamon oli aikoinaan helppo korjata satoa, joka syntyi, kun unohdettu kansa nosti päätään maaseudun rakennemuutoksessa 1960-luvulla.
Niistä ajoista lähtien talonpoikaisto on ollut altis poliittisille jakaantumisille. Rakennemuutoksen myötä sama jako on tullut muuttokuormien mukana lähiöihin.
Sen voimanlähteenä on tyytymättömyys tavallisen ihmisen kokemaa epäoikeudenmukaisuutta ja olojen epävakaisuutta kohtaan.
Ilmeisesti Soini tuntee tämän puolen esikuvansa historiasta heikosti. Muuten on vaikea ymmärtää, että hän kokisi Kallion hengenheimolaisekseen.
Jos Soini olisi elänyt 1930-luvun pula-ajan, pikemminkin saattaisi kuvitella, että juuri hän jos kukaan olisi perännyt köyhän kansan oikeuksia yrjöhautaloiden ja heikkiniskasten kaltaisten pulamiesten rinnalla. Ja Kalliota vastaan.