Uusi ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) sohaisi kepillä muurahaispesään ilmoittaessaan jäädyttävänsä soidensuojelun täydennysohjelman käsittelyn.
Päätös sai sapen kiehumaan hallituksesta Fennovoima-ratkaisun vuoksi hatkat ottaneiden vihreiden keskuudessa. Asia tuskin menee läpihuutojuttuna hallituksessakaan, sillä myös sosiaalidemokraattien suunnalta on kuulunut ärjyntää.
Soidensuojelun täydennysohjelmaa on laadittu vuosia. Sen tavoitteena on kohentaa aikaisempia suojeluohjelmia niin, että arvokkaimmat ja uhanalaisimmat suot voitaisiin säilyttää luonnontilaisina.
Grahn-Laasonenkaan ei ole luopumassa suojelusta tyystin, vaan hän haluaa selvittää mahdollisuuksia edetä soidensuojelussa vapaaehtoisuuden pohjalta. Tavoite kuulostaa hyvältä. Maanomistusrakenne huomioon ottaen siihen sisältyy isoja ongelmia. Suot tulee suojella kokonaisuuksina. Jos alueella on useita omistajia, kaikkia voi olla vaikeaa saada vapaaehtoisesti hyväksymään suojelu. Mikä sitten avuksi?
Soita riittää niin suojeltavaksi kuin hyötykäyttöön, onhan Suomi maailman kuudenneksi soisin maa. Suopinta-ala on yli kymmenen miljoonaa hehtaaria, josta on suojeltu noin 13 prosenttia. Suuri osa suojelualueista sijaitsee Pohjois-Suomessa kun taas suojelun tarve on suurin etelässä.
Monet kansalaiset pitävät soita joutomaina. Ne ovat kuitenkin tärkeitä tulvia tasaavia vesivarastoja sekä ilmastonmuutosta hillitseviä hiilivarastoja, puhumattakaan niiden kasvi- ja eläinmaailman monimuotoisuudesta ja luonnonantimista ihmisille.
Toivottavasti jäädytyskeskustelussa ei unohdeta pääasiaa eli sitä, miksi suot ovat olemassa ja miksi osa niistäkin on hyvä suojella.
Pääkirjoitus