Soilla ei ole juuri mitään virkistyskäyttöä marjastusta lukuun ottamatta. Olemme saaneet esi-isien perintönä entistä merenpohjaa, sillekö emme saisi keksiä hyötykäyttöä?
Näin kirjoittavat nimimerkit otakantaa.fi-verkkopalvelussa. Laajempana viitekehyksenä on soidensuojelun täydennysohjelman valmistelu, jonka osana ympäristöministeriö etsii näkemyksiä ja uusia ideoita suoluonnon turvaamisesta ja virkistyskäytön kehittämisestä.
Ja kun puhutaan soista ja suojelusta samassa lauseessa, on varmaa että mielipiteitä on monenlaisia.
Otakantaa.fi-keskustelu päättyi keskiviikkona, ja nyt saavat viranomaiset perehtyä kansan kommentteihin.
Vilkkaan väittelyn voi tiivistää siihen havaintoon, että ääripäät ovat toivottoman kaukana toisistaan. Luonnonsuojelun yhteydessä tämä tuskin kuitenkaan on mitenkään uutta.
Yhden mielipiteen mukaan ”suo on vesistön rehevöitymisen tulos eli syöpä”, eikä sen hyödyntämisen estämistä voi luonnon kannalta mitenkään perustella.
Toinen keskustelija lyö pöytään jopa perustuslain 20 §:n: ”Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille”. Tämä tulkitaan niin, että turvetuotanto on perustuslain vastaista.
Osa kommenteista vaikuttaa silkalta ärsyttämiseltä kuten väite, jonka mukaan ”luonto tuhoutuu ilman ihmisen väliintuloa”. Myytti Lapin itsemurhakuusikoistakin on kumottu niin kauan sitten, että ei luulisi tähän uskovia enää löytyvän.
”Kukaan ei suojelusoilla kulje eikä niitä käytä”, väitetään toisessa kommentissa ja tarkoitushakuisesti unohdetaan kurjet, hirvet, muuttohaukat ja sadat muut soiden eläimet. Ja eiköhän niillä kasveilla ja sienilläkin jokin arvo ole.
Kaiken kaikkiaan kannanotot muistuttavat kuitenkin siitä, että osalle suomalaisista luonto on olemassa pelkästään hyödyntämistä varten. Heille kaikki suojelu on tarpeetonta ja lisäsuojelu varsinkin.
Tältä osin marina on kuitenkin jo myöhässä. Jo puolitoista vuotta sitten hallitusohjelmaan kirjattiin, että soiden suojelua edistetään laajentamalla suojelualueverkostoa. Tämä juna on nyt lähtenyt liikkeelle.
Soidensuojelun tilanne on kaksijakoinen. Toisaalta luonnonsuojelulain nojalla suojeltujen soiden verkosto kattaa nykyisin noin 13 prosenttia koko maan suo- ja turvemaiden alasta.
Suojeluprosentti on siis selvästi suurempi kuin metsissä, vaikka painottuukin vahvasti Pohjois-Suomeen.
Toisaalta Suomen alkuperäisestä yli kymmenen miljoonan hehtaarin suoalasta on luonnontilaisena jäljellä enää noin 40 prosenttia, maan eteläosissa alle kymmenen prosenttia.
Suojelutilanne on näennäisesti hyvä ja samalla yli puolet soista on tuhottu, useimmissa tapauksissa peruuttamattomasti.
Etelä-Suomen soista on jäljellä vain rippeet.
Hallitusohjelmasta löytyy myös maininta sitä, että turvetuotanto ohjataan ojitetuille ja luonnontilaltaan merkittävästi muuttuneille soille.
Jäljellä olevien soiden luonnontilaisuuden säilyttämiseen on siis olemassa poliittista tahtoa.
Vielä joudutaan kuitenkin vääntämään kättä monesta turvetuotantohankkeesta.
Vaikka suuntaus on ohjata turpeennostoa muuttuneille soille, turpeen tuottajilla on vanhoja varauksia monille soille, jotka ovat osin luonnontilaisia.
Näiden hankkeiden onnistuminen ei kuitenkaan ole taattua. Esimerkiksi käy Muhoksen, Utajärven ja Oulun alueelle ulottuva Kivisuo, jolta Vapo suunnitteli ottavansa käyttöön noin 750 hehtaarin alueen.
Yva-prosessin päätteeksi yhteysviranomainen totesi, että hanke ei ole ympäristöllisesti toteuttamiskelpoinen. Luontoarvot menivät turpeenoton edelle.