Helsinki Jatkosodan pitkittyessä suomalaisen papiston keskuudessa sukeutui kiista protestanttisen kristinuskon ydinkysymyksiin kuuluvasta asiasta. Erimielisyyttä ilmeni siinä, miten suhtautua sodassa kaatuneen sankarivainajan iäisyysosaan.
Jotkut papit lupasivat hyvässä tarkoituksessa omaisille jälleennäkemistä kuoleman jälkeen vedoten nimenomaan vainajan sankarikuolemaan. Saatettiin myös ajatella, että kaatunut ei olisi kyennyt uhrautuvaan tekoonsa, ellei hänellä olisi ollut kokemusta pelastuksesta ja omantunnon rauhasta.
Mutta papiston piiristä alkoi kantautua myös ääniä, jotka leimasivat tällaisen "autuuttamisen" muun muassa "epäraamatulliseksi ja epäluterilaiseksi spiritualismiksi".
"Autuuttajien" vastustajat korostivat Jumalan armon käsittämättömyyttä. Heidän mielestään jälleennäkemisen toivo ei ollut todellisen kristityn suurin ilo, vaan "tietoisuus, että olemme uskon kautta vanhurskaiksi tulleet", kuten kirjoitettiin teologisessa Vartija-aikakauskirjassa vuoden 1942 ensimmäisessä numerossa.
Vastustajien kannanotoissa pelkistyi protestanttisen kristinuskon sisin, eli että mitkään maalliset teot eivät voineet korvata henkilökohtaista uskoa autuuden tuojana, ei edes hengen antaminen isänmaan puolesta.
Talvisotaan uskonnollisessa hurmoksessa
Viime sodissa kaatui kaikkiaan 94 000 suomalaista sotilasta. Kaatumiset voivat murentaa joukkojen moraalia, joten sotilaiden suhtautumista kuolemaan pyrittiin sodan aikana ohjailemaan. Tätä tehtävää hoitivat sotilaspastorit ja jatkosodassa myös valistusupseerit.
Monien kuvausten mukaan talvisotaa käytiin eräänlaisessa uskonnollisessa hurmoksessa. Suomen sanottiin olevan ristiretkellä ateistista Neuvostoliittoa vastaan.
Myös jatkosotaan suomalaiset menivät uskonnollisissa tunnelmissa, mutta tällä kertaa ne olivat kuitenkin enemmänkin ylhäältä ohjattuja kuin enää kansan spontaania kokemusta. Jatkosodan pitkittyessä alkoi myös suomalaisten joukkojen moraali laskea.
Kaiken kaikkiaan uskonto kuitenkin säilytti tärkeän osansa sekä sotapropagandassa että ihmisten kanssakäymisessä. Sodat miellettiin uskonsodiksi, ja sotilaan iäisyysosaa pohtivat niin omaiset kuin papitkin.
Eri alttarit "sulautuivat" yhteen
Pappien talvisodan sankarihautauspuheissa korostui se, kuinka isänmaa ja uskonto kietoutuivat samaksi hengelliseksi kokonaisuudeksi. Sankarivainaja oli isänmaalle annettava uhri, ja lopulta "isänmaan alttari" ja Jumalan alttari olivat yksi ja sama asia. Tästä on hyvä esimerkki 3. maaliskuuta 1940 pidetty puhe "sankaripaarien ääressä":
"Kun ihminen kuolee jonkun aatteen puolesta, on se uhrikuolema. Kun kalliin asian puolesta annamme henkemme, on se uhrikuolema. Pyhä on uhrikuoleman maaperä. Sankari on se, joka antautuu kuolemaan toisten puolesta, läheisten, rakkaitten, maan, uskonnon, oikean sivistyksen ja kaiken hyvän puolesta."
Kaikkinensa sankarihautauspuheissa kerrottiin mieluummin suomalaisten sotilaiden uskonnollisuudesta yleensä, kuin yksittäisen sankarivainajan elämästä. Tämä kun olisi saattanut tuoda mukanaan hankalan pohdinnan kunkin kaatuneen iäisyysosasta.
Huomio teologiseen täsmällisyyteen
Talvisodan ja vielä jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana oli tavallista rinnastaa sodassa kaatuminen kristilliseen uhrikuolemaan. Kuten Kenttäpiispa Johannes Björklund kirjoitti vielä tammikuulle 1941 päivätyssä Vapautemme hinta -teoksen esipuheessa talvisodan kaatuneista:
"Ristin miehet ovat aina joutuneet kärsimään ja uhraamaan ilman omaa syytään."
Talvisota miellettiin suomalaisten kannalta ongelmattomaksi sodaksi, jossa taisteltiin niin kodin ja isänmaan kuin uskonnonkin puolesta. Myöskään papit eivät käyneet talvisodan aikana teologista keskustelua sankarikuoleman merkityksestä.
Teologinen keskustelu alkoi vasta jatkosodan pitkittyessä vuonna 1942. Nyt kiinnitettiin entistä enemmän huomiota teologiseen täsmällisyyteen, ja kaatuneen "autuaaksi julistamiseen" alettiin suhtautua kielteisesti.
Pelkkää kaatumista sodassa ei enää pidetty todisteena siitä, että sotilas oli jakanut kristilliset arvot ja uskonut Jeesukseen. Samaan aikaan alkoi myös heiketä käsitys suomalaisuudesta, jossa kristillisyys oli tärkein yhteinen nimittäjä, kenellä sellainen vielä jatkosodan alussa oli ollut.
Vuonna 1943 Sotilaspappi-lehti kehotti sotilaspastoreita jättämään puhumisen sankarivainajista ja uhreista mahdollisimman vähälle, koska sodan omakohtaisesti kokeneilla miehillä oli niistä omat, joskus poikkeavatkin käsityksensä.
Lähde:
Ilona Kemppainen, "Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana", SKS 2006.
Kemppainen väitteli aiheesta hiljattain Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Kuva 1: Suomalaissotilaat pyrkivät saamaan mukaansa kaikki kaatuneet vaikeissakin oloissa. (Kuva: Voittojemme päivät -kuvateos)
Kuva 2: Sotilas hyvästelee kuolevan taistelutoverinsa rintamalla. (Kuva: Voittojemme päivät -kuvateos)
Kuva 3: Sotilaita väliaikaisella kenttähaudalla. (Kuva: Voittojemme päivät -kuvateos)
Kaikki kuvat Ilona Kemppaisen kirjasta Isänmaan uhrit, SKS 2006).