Neuvostopartisaanien siviiliuhrit Suomessa ovat liian pitkään joutuneet odottamaan tehtyjen rikosten myöntämistä. Jatkosodasta on aikaa kulunut pian 60 vuotta. Silti on pitänyt elää näihin vuosiin saakka, jotta jotkin sodan kipupisteet tulisivat esiin ja yleiseen keskusteluun. Neuvostopartisaanien suomalaiset siviiliuhrit ja heidän jälkeläisensä ovat joutuneet odottamaan yksin muistojensa kanssa aivan liian pitkään.
Sodankylässä viikonvaihteessa pidetty partisaanisodan sovitusseminaari oli monessa mielessä ainutlaatuinen tapahtuma Suomen historiassa. Sen järjestäjänä oli Jatkosodan siviiliveteraanit ry, joka on omistautunut partisaanihyökkäysten uhrien omaisten asialle. Kuitenkin jo seminaarin nimi kertoo, mistä oli kysymys: suomalaiset ja venäläiset puhuivat vihdoin yhdessä asiasta, josta on vuosikymmenet vaiettu.
Valtioiden virallisten edustajien läsnäolo Sodankylässä olisi ollut enemmän kuin paikallaan. Kummankin maan hallitukset voivat tuntea piston omassatunnossaan.
Suomella ei ole mitään anteeksipyydettävää itse tapahtumista, mutta niiden jälkihoidossa on paljonkin toivomista. Kun jatkosodan jälkeen poliittiset suhdanteet muuttuivat, tapahtuneet raakuudet itärajan kylissä haluttiin vaieta pois. Partisaanien iskuissa suomalaisten linjojen taakse Pohjois-Karjalasta Petsamoon kuoli lähes 200 siviiliä ja monet sadat silminnäkijät ja omaiset saivat sieluunsa muistoja, jotka eivät koskaan katoa. Mutta samaan aikaan kun sotaveteraanien, sotainvalidien ja evakoiden asioita järjesteltiin sodanjälkeisessä Suomessa parhaan kyvyn mukaan, partisaanien uhrit unohdettiin.
Sovitusseminaaria ei tarvitsisi järjestää yli puoli vuosisataa myöhemmin, jos asioista olisi pystytty puhumaan aiemmin. Juuri sen vuoksi myös Suomen valtion viralliset eleet partisaanisodan uhrien suuntaan olisivat yhä tarpeen. Kuitenkin korvauksiin esitetty pieni määräraha pyyhittiin pois ensi vuoden budjetista.
Suomessa on tehty rikostutkinta partisaanisodan iskuista. Oikeusapupyyntö on jätetty Venäjälle. Moni on myös puhunut siitä, että Venäjän pitäisi esittää virallinen anteeksipyyntö tapahtumista.
Anteeksipyyntöä tuskin tulee. Nykyinen Venäjä ei varmaankaan ota vastuuta Stalinin ajan armeijan tekemisistä. Taustalla vaikuttaa myös se, että saksalaismiehittäjiä vastaan taistelleilla partisaaneilla on ollut Venäjällä yleisesti hyvä maine ja että Venäjän oman siviiliväestön kärsimykset toisessa maailmansodassa olivat suunnattomia. Jos anteeksipyynnön nostaa hallitusten väliseksi asiaksi, se helposti lukkiuttaa kaiken. Mikään ei silti estä sitä, että Venäjä vapaaehtoisesti tekisi jonkin eleen suomalaisuhrien omaisten suuntaan. Sodankylän seminaarin kaltainen tapahtuma olisi siihen hyvä ympäristö.
Venäjällä läheskään kaikki eivät halua hyväksyä totuutta siitä, mitä kaikkea sodan aikana tapahtui. Kaikkiin yhteiskuntiin kuitenkin pätee, että tilinteko menneisyyden kanssa on edellytys tulevaisuuden rakentamiselle kestävälle pohjalle. Se on nähty esimerkiksi Suomen kansalaissodan yhteydessä. Lähes 60 vuotta partisaani-iskujen jälkeen aletaan vihdoin päästä siihen, että asioista voidaan puhua ilman katkeruutta ja etenkin ilman kostonhalua.
Ansio ja kiitos tästä kuuluu nimenomaan niille partisaanisodan uhrien omaisille, joilla on riittänyt voimia ja tahtoa tuoda asiaa esiin. Heidän toimintaansa voi pitää suomalaisena sankarityönä, jolle valtiovallan tunnustus olisi paikallaan.