Kun Yhdysvallat valmisteli psykologista maaperää hyökkäykselleen Irakiin, jossakin määrin ymmärrettävistä ja jopa järkeen käyneistä sodan syistä ei ollut puutetta. Diktaattori Saddam Husseinin sanottiin uhkaavan maailmaa joukkotuhoaseilla ja hänellä sanottiin olevan yhteyksiä terroristijärjestö al-Qaidaan.
Sotaretken edes siedettävän hyväksyttävyyden kannalta olisi kohtuullista, että vähintään yksi sen puolesta esitetty väite pitäisi osapuilleen paikkansa. Hyökkäyksen ensimmäinen vuosipäivä lähestyy, mutta pitävät todisteet antavat odottaa yhä itseään.
Tällä hetkellä sodan julkilausutuista syistä on lujimmalla pohjalla peruste, jolla hyökkäystä ei aluksi juurikaan markkinoitu. Tämä peruste oli tarve kaataa Saddam, koska hänen hirmuhallintonsa oli saanut kiistatta aikaan niin paljon pahaa. Saddam-syy on alkanut kelvata sitä enemmän, mitä vähemmän muille syille on löydetty katetta. Onkin ironista, että Saddam ja hänen aseenkantajansa ovat konkreettisinta, mitä on tähän asti käteen jäänyt.
Sodan syy, casus belli, on yleensä kaikkea muuta kuin se, mikä julki kerrotaan. Todelliset, ja monesti alhaiset, motiivit kiedotaan propagandan kaapuun. Syvimmistä syistä saatetaan vaieta tyystin. Oikeutettujakin sotia on silti ollut. Lähihistorian konflikteista joltisenkin hyväksyttyjä ovat olleet Kuwaitin sota, Jugoslavian pommitukset Kosovon albaanien joukkokarkotusten takia ja Afganistanin pommitukset syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen.
Irakin joukkotuhoaseiden etsintäoperaatiolle ei taida löytyä vertaistaan ihmiskunnan historiasta. Aseita hakivat ensin YK:n asetarkastajat. Yhdysvallat syytää etsintöihin tuhottomasti dollareita ja miestyövuosia. Se ei ole toistaiseksi löytänyt itse asiassa muuta kuin paperikasoja, joiden todistusvoima on hyväntahtoisestikin tulkiten kyseenalainen.
Sota vaikuttaa väistämättä Yhdysvaltain vaaleihin. Niin kauan kuin omat sotilaat ovat pahassa paikassa Irakissa, edes haastajan osassa olevat demokraatit eivät voi riekkua ylen määrin sillä, että sodan virallinen selitysoppi vuotaa kuin seula. Pelissä on hypervallan kansainvälinen arvovalta, jota demokraatitkaan eivät voi tärvellä. Taas kerran kansainvälinen politiikka ja Yhdysvaltain sisäpolitiikka menevät sekaisin.
Presidentti George W. Bushin tällä hetkellä vahvimmalta haastajaehdokkaalta näyttävän senaattori John Kerryn tilanne on kuvaava. Kerryn on vaikea lyödä uskottavasti poliittista mynttiä Irakin sodasta, koska hän äänesti sodan puolesta, mutta sen rahoitusta vastaan.
Joka tapauksessa Bushin hallinto on joutunut kaltevalle pinnalle sotaselityksissään. Yhdysvallat on kotiuttanut suuren osan asetarkastajistaan ja vaihtoi äskettäin heidän johtajansa. Jos ex-johtaja David Kayn lähtönsä jälkeen antamat viestit sanoo selkokielellä, asetarkastajat ovat ainakin tähän asti vetäneet miltei puhtaan vesiperän.
Paljastavimpia ovat kuitenkin Yhdysvalloissa jo jonkin aikaa kiertäneet tiedot, että republikaanipuolueessa niskan päällä oleva uusoikeisto otti Irakin tähtäimeensä viimeistään jo heti Bushin tammikuussa 2001 alkaneen virkakauden lähtömetreiltä, siis jo ennen 11. syyskuuta 2001 tapahtuneita terrori-iskuja. Irakin sodalle oli siis ideologinen tilaus, ja Osama bin Laden ampui lähtölaukauksen.
On tuhannen taalan kysymys, olisiko Bush iskenyt Irakiin ilman terrori-iskuja. Joka tapauksessa hän nivoi alkuvuodesta 2002 Pohjois-Korean, Iranin ja Irakin "pahan akseliksi", jonka sotilaallisesti heikoin lenkki Irak oli.
Bushin hallinnossa tahdin määräävä uusoikeisto edustaa eurooppalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltain sisäpolitiikan arveluttavinta puolta. Uusoikeiston tavaramerkkejä ovat äveriäitä suosivat ja vajeiden uhallakin tehtävät verohelpotukset, julkisten sosiaaliohjelmien sumeilematon alasajo, ympäristönsuojelun vähättely, abortin vastustus, uskonnon ja politiikan sekoittaminen sekä ideologinen ulkopolitiikka.
Uusoikeisto antoi myrskyvaroituksen vuoden 1994 kongressin välivaaleissa, jolloin republikaanit nousivat enemmistöön kongressin molemmissa kamareissa. Vaalien signaaliarvo jäi muulta maailmalta paljolti näkemättä. Uusoikeiston ote ei ulottunut vielä tuolloin Valkoiseen taloon, jota isännöi Bill Clinton. Hän pystyi tylsyttämään uusoikeiston hyökkäyksen, mutta vuoden 2000 vaaleissa kävi sitten niin kuin kävi. Marraskuun vaalien ykköskysymys on se, jatkuuko uusoikeistolainen meno Valkoisessa talossa ja kongressissa. Jaossa on myös tukku osavaltioiden kuvernöörien tärkeitä virkoja.
Irakin sodan varsinainen sylttytehdas löytyy uusoikeistolaisten erityisen tiuhaan miehittämästä puolustusministeriöstä. Pentagoniin perustettiin vuoden 2002 alussa salamyhkäinen erikoissuunnitelmien toimisto OSP (Office of Special Plans). Sittemmin lopetetun toimiston tehtävä oli keksiä sodalle perusteet keinolla millä hyvänsä.
Toimiston kädenjäljen uumoillaan näkyneen Bushin, varapresidentti Dick Cheneyn, puolustusministeri Donald Rumsfeldin ja monien muiden sotaa perustelleissa esiintymisissä. Yksi OSP:n vasikka oli Irakin oppositiosta osaa edustava Irakin kansalliskongressi INC. Sitä johtaa Ahmed Chalabi, kalifiksi kalifin paikalle mielivä mies. Kun yhdistää tietoja, joiden lähteinä on Saddamin paikalle haluavia maanpakolaisia ja Saddamille raportteja tehtailleita maanmiehiä, tietojen luotettavuuden perään voi piirtää ison kysymysmerkin.
Pää voi siis jäädä loppupelissä vetävän käteen, ja tarve syrjäyttää Saddam voi hyvinkin jäädä korttitalon ainoaksi kantavaksi seinäksi. Ilman YK:n valtuutusta sekään ei olisi ollut kansainvälisoikeudellisesti vedenpitävä sodan syy, mutta ainakin se olisi ollut totta.