Romaaneissa pengotaan usein lähihistoriaa ja toistuvasti sen sotiakin, jotta ymmärtäisimme nykyisyyttä ja ihmisluontoa paremmin. Romaaneista tehdään pinnallisia kronikoita, joissa toistetaan mahdollisimman tyylikkäästi jo aiemmin sanottu, tai tuodaan jotain uutta näkyviin jostain sielun pimennoista nousevasta sanomisen pakosta.
Antti Tuurin Kylmien kyytimiehestä voi sanoa, että se tuo kansalaissodan kuvauksiimme kokonaan uuden näkökulman, välittää sen yllättävän tuoreena ja terveesti outona kokemuksena.
Romaanissa Jussi Ketola on tullut Ameriikasta rakentamasta pilvenpiirtäjiä mukanaan Matti Kurikan ja Pekka Ervastin oppeihin perustuva idealistinen käsitys ihmisestä. Aivan arvaamatta hänet omilla kotikonnuillaan Kauhavan asemalla pakotetaan hevosensa Proklin (Brooklynin mukaan) kanssa kansalaissodan verisimmille näyttämöille, Tampereelle saakka.
Aseesta kieltäytyvänä hänet komennetaan kuljettamaan hevoskärryillä vainajia taistelukentiltä haudattaviksi.
Kylmien kyytimies on lauseen ja romaanirakenteen tasolla niin hallittu ja sisällöltään niin vaikuttava romaani, ettei heti tiedä, mistä päästä vaikutelmiaan lähtisi purkamaan.
Ensinnäkin se on romaani, josta ei tee mieli sanoa "siitä löytyy vaikka mitä", vaan se on nimenomaan loistavan keskityksen ja keinojen karsimisen mestarinäyte.
Alkupuolen toistoa ovat kristinopilliset ja eettiset väittelyt sellaisten kanssa, jotka muistavat Raamattuun kirjoitetun erilaisia lauseita kuin Jussi Ketola. Toistoa on myös unenvajeessa ponnistelevan Ketolan ajoittainen torkahtelu ja kovakouraiset heräämiset.
Ja sitä ovat ennen kaikkea loputtomina toisiaan seuraavat ruumiit ja niiden haju: muistan joidenkin innokkaiden aikoinaan kertoneen, miten Patrick Süskindin Parfyymi (1985) opetti heidän haistamaan maailmasta koko ajan uusia asioita. Ketolan vaatteisiin ja ihoon pinttyneeseen ruumiinlemuun eivät mitkään parfyymit auta, vaikka Süskindin ja Tuurin teos tavallaan yhtä makaabereja ovatkin.
Picasso maalasi 1937 yhden kuuluisimmista töistään, Guernican, omana kannanottonaan Espanjan sisällissodalle. Kari Aronpuro teki esikoisrunokokoelmassaan Peltiset enkelit (1964) Tampereesta Suomen kansalaissodan Guernican.
Ja sitten Picassolla on vielä toinen työ, vajaat kymmenen vuotta Guernicaa myöhemmin maalattu Ruumishuone, jossa kaikki edellisen maalauksen dynamiikka on asettunut tyhjentyneiksi, kalvakoiksi muodoiksi. Tämä Ruumishuone eli silmissäni lähes koko ajan Kylmien kyytimiestä lukiessani.
Tuurin romaani on vaikuttava ennen kaikkea siinä, miten pitkälle hän on vienyt toisenlaisen tavan hahmottaa sodan todellisuutta.
Se on sukua toisaalta Paavo Rintalan humanismille, Sissiluutnantille, joka toi etualalle sodan ihmisyyttä tuhoavat ominaisuudet, mutta myös Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian eetokselle, jossa sota nähdään uhreina.
Tuuri kuvaa samoja asioita modernin romaanin kliinisellä kuvaustekniikalla, tuleepa mieleen sellaisiakin sanoja kuin behaviorismi ja Albert Camus´n sivullisuus. Minä-kertojan sivullisuus hänen omassa elämässään, ja hengen sivullisuus sodassa, jossa ei ole muita kuin punaisia ja valkoisia.
Jussi Ketola kulkee uupuneena enkelinä ruumiskasojen ja haavoittuneiden keskellä, tekee sodan massiivisen tuhon keskellä pieniä laupeudentekoja, menettää hevosensa, ystävystyy toisen takajalkansa menettäneen koiran kanssa.
Miehinen kertoja Tuuri on edelleen. Hänen lauseensa on jämäkkä ja tarkoituksenmukainen, naulan kantaa osuva kuin vasaran isku. Silti romaanista tulee niin vaikuttava kokonaisuus, että silmät pyrkivät useammassakin kohdassa kostumaan. Moderni romaani on saavuttanut empaattisen ja kypsän tavan kuvata asioita.