ouduin tässä elämään perättäisinä viikonloppuina sekä Normandian maihinnousun muistojuhlat että Eurovaalit - enkä voi mitenkään olla ajattelematta: luojan kiitos, että saan äänestää ja valita edustajat samaan eurooppalaiseen edustuslaitokseen kuin muutkin eurooppalaiset. Saadaan taistella, räyhätä ja haukkua toisemme siellä pataluhaksi, mutta kenenkään ei tarvitse enää maksaa erimielisyyksistä hengellään. Siinä asiassa unioni on onnistunut erinomaisesti; rauhan järjestönä.
60 vuotta on lyhyt aika, kun ajattelee kuinka lähellä menneisyydessämme Eurooppa oli vielä taistelevien barbaarien maanosa. Mutta toisaalta olemme eläneet liian kauan rauhan aikaa, että enää tajuaisimme - ainakaan me sodan jälkeen syntyneet sukupolvet - millaisesta kauhusta ja mielettömyydestä on todella ollut kysymys. Siitä sain taas kunnon muistutuksen Normandiassa kuluneella viikolla.
On kaksi paikkaa, joissa jokaisen pitäisi käydä ymmärtääkseen todella sodan kauheudet. Toinen on Mikkelin päämajamuseo ja toinen Caenin kaupungin Mémorial - Mikkelin järkyttävän havainnollinen esitys Suomen taisteluista sai jopa Ruotsin pääministerin Göran Perssonin käsittämään, mistä kaikesta Ruotsi saa kiittää Suomea, eturintaman maata.
Caenin sotamuseossa puolestaan voi nähdä vaikuttavan puolen tunnin esityksen, joka on koottu autenttisesta kuvamateriaalista Normandian vapauttamisesta. Kooste esittää maihinnousupäivän tapahtuman molemmilta puolilta kuvattuina sen ensimmäisinä tunteina.
Laajakangas on jaettu kahteen osaan: vasemmalla näkyvä filmi esittää sitä, miltä tilanne näytti liittoutuneiden puolelta sekä mereltä että rannalta, kun operaatio Overlord alkoi kesäkuun kuudentena kello kuusi aamulla. Oikealta näkyvät esittävät saksalaisten dokumentoimaa filmiä siitä, miltä kaikki näytti ylhäältä saksalaisten bunkkereista katsottuna kun saksalaiset tulittivat alas rantaan saapuvia sotilaita ja avasivat ilmatorjuntatulen ylöslentäviä hävittäjiä kohti.
On tuskallista katsoa, mitä todella tapahtui Omaha Beachillä, jota kutsutaan myös veriseksi rannaksi. Kyseessä ei ole viihteeksi tarkoitettu sotaelokuva, vaan autenttista kuvaa siitä, kun yli 2 000 nuorta miestä menetti henkensä siihen rantaan yhtenä ainoana päivänä. Osa ei päässyt edes rantaan asti, vaan sai osuman jo rantaa lähestyvässä veneessä tai kahlatessaan vedessä 40 kilon reppu selässä ja pitäen asetta pään päällä, jottei se kastuisi. Parempaa maalia ei saksalaisille olisi voinut antaa.
Kun katsoin dokumenttia, seurasin aina yhden miehen etenemistä kaaoksen keskellä. Moni näistä hetken valinnoistani jäi makaamaan enää liikahtamatta.
Olin aiemmin käynyt katsomassa rannan yläpuolella sijaitsevan Collevillen amerikkalaisen hautausmaan ristimerta ja tiesin, että kaikki siihen kaatuneet olivat nuoria poikia. Sodan järkyttävyys kirkastui taas hetkessä.
Muistan kokeneeni samaa, kun nuorena katsoin Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan enkä saanut unta koko yönä sen jälkeen. Olen sitä mieltä, että jokaisen uuden sukupolven pitäisi se nähdä, jotta jokainen suomalainen ymmärtäisi kuinka mielettömän hinnan isämme ja isoisämme ovat maksaneet siitä, että me olemme saaneet elää hyvää elämää rauhassa.
Presidentti Jacques Chirac puki kerrankin ajatukset sanoiksi niin hyvin kuin se vain pelkillä sanoilla on mahdollista. Sunnuntain muistoseremoniassa amerikkalaisten sankarihautojen keskellä ja tuhansien paikalle vielä saapuneiden amerikkalaisten sotaveteraanien edessä hän sanoi: "Sydäntä kouristaa, kun ajattelee niin suurta rohkeutta, itsensä uhraamista ja kaikkensa antamista, Mielemme ylentyy näiden nuorten ehdottomuuden edessä heidän antaessaan henkensä muiden edestä."
Sen jälkeen Chirac sanoi selvääkin selvemmin sen, mitä amerikkalaiset ovat saaneet odottaa 60 vuotta: "Kaikkien ranskalaisten nimissä haluan ilmaista teille kansamme ikuisen kiitollisuuden ja vertaansa vailla olevan velan."
Kymmenen vuotta aiemmin seurasin samoja Normandian seremonioita ja olin vihainen, kun kuuntelin presidentti Francois Mitterrandin puhetta. Hän esitti kiitoksensa amerikkalaisille yhdellä sivulauseella.
Ranskalaisille toinen maailmansota on niin synkkä sivu heidän historiassaan, etteivät he vieläkään halua katsoa totuutta täysin silmiin. Suuren Ranskan antautuminen taisteluitta on häpeä, jota monet tavalliset ranskalaiset yrittävät selittää parhaansa mukaan. Täällä käytetään komealta kalskahtavaa sanaa l'armée de l'ombre, varjoarmeija, kun puhutaan vastarintaliikkeestä - kuin peittämään sitä tosiasiaa, että Ranskan armeija ei taistellut vaan pakeni.
Chirac itse on kertonut lapsena ikuisiksi ajoiksi mieleensä painuneesta kuvasta, kun hän lähti äitinsä kanssa Pariisista sotaa pakoon. Maantiellä virtaavien siviilien ohi juoksi ranskalainen upseeri, jolta kysyttiin, mitä tapahtuu. "Saksalaiset tulevat!", huusi hätääntynyt upseeri juostessaan.
hiracia voi arvostella monesta asiasta, kuten Ranskan edun häikäilemättömästä ajamisesta Euroopan unionissa, mutta se on myönnettävä, että hän on tehnyt enemmän kuin yksikään edeltäjänsä Ranskan muistin palauttamiseksi. Kun Mitterrand piti Ranskan juutalaisten keskitysleirille lähettämistä Vichyn hallituksen asiana, joka ei koskenut ranskalaisia sinänsä, Chirac teki täyskäännöksen ja myönsi asian häpeällisyyden ja pyysi sitä juutalaisilta anteeksi Ranskan kansan nimissä heti presidenttikautensa alussa.
Sunnuntain selvääkin selvemmät, suuret ja lämpimät kiitokset amerikkalaisille ja muille liittoutuneille eivät myöskään enää jättäneet kenellekään epäselväksi, kenelle kiitokset Ranskan pelastumiselle kuuluvat; muiden maiden veteraaneille.
Tätä taustaa vasten Suomi saa olla äärettömän ylpeä lähihistoriastaan. Mutta suuri häpeä löytyy meiltäkin, sanoi minulle jo vuosia sitten virolainen kollegani: "Se, miten olette kohdelleet sotaveteraanejanne."
Isäni haudalla kaksi viikkoa sitten lauloivat sotaveteraanit. Se mielessä kuuntelin Chiracin puhetta.