Kun ei ole teatterikriitikko, pitäisi välttää kirjoittamasta teatterista. Mutta kun on nähnyt Kansallisteatterin näytelmän Slava! Kunnia, ei voi olla kirjoittamatta.
Jos kirjailija Pirkko Saision kirjoittaman ja Jussi Tuurnan ohjaama näytelmä olisi tehty pahimpina suomettumisen vuosina, sitä olisi tuskin esitetty. Ja jos olisi, se olisi mitä todennäköisimmin loppunut lyhyeen. Tehtaankatu olisi vuorenvarmasti jyrähtänyt.
Neuvostoliitossa ja Venäjällä Slava! olisi varmaan pysähtynyt käsikirjoitusvaiheeseen.
Paljastamatta juonta sen enempää voi sanoa, että Slava! parodioi Volodjaa, tosimaailmassa Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia aivan huikaisevalla tavalla.
Timo Tuomisen näyttelemä Volodja on putinilaisempi kuin Putin itse. Putinin käskyläiset varmaan vapisevat ja taputtavat samalla tavalla vozhdin (isännän) edessä kuin näyttelijät Volodjan ympärillä.
Slava! on teatteria, jossa raja todellisuuden ja näytellyn välillä hämärtyy, jopa katoaa.
Kylmäävintä on, että Saision ennen Ukrainan kriisiä kirjoittama Slava! ennakoi historiaa ennen kuin se oli edes tapahtunut.
Kun sekaan pannaan vielä Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-unin, euroviisuvoittaja Conchita Wurstin ja Ukrainan entisen voimanaisen Julia Tymoshenkon näköishahmot, hirtehinen ajankohtaiskarikatyyri on valmis.
Kun ja jos Putin vierailee Suomessa, hänet voisi viedä katsomaan Slavaa! Hän näkisi itsensä näköisen ja tapaisen miehen näyttämöllä.
Temppu olisi kyllä provokaatio. Mutta niin oli myös Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen puheenjohtajan, kansanedustaja Ilkka Kanervan istuttaminen deosaentti Johan Bäckmanin viereen lokakuun alussa Moskovassa konferenssilounaalla.
Slavan! loppua kohti Volodjan apurit muuttuvat isäntänsä kaltaisiksi. Tämä näytelmänäkymä muuttui tosinäkymäksi äsken, kun ulkoministeri Sergei Lavrov piipahti Oulussa Barents-kokouksessa, vierellään uunituore lehdistöedustaja Maria Zaharova, tehtävässään ensimmäinen nainen Venäjällä.
Somessa erittäin aktiivinen (tämä näkyi Oulussakin) Zaharova käyttää räväkkää kieltä. Hän on esimerkiksi kutsunut Ukrainan hallitusta ”kaatopaikan tasolle taantuneeksi juntaksi”. Tällainen kielenkäyttö on varmaan esimiesten mieleen.
Kuin sattumalta käteen osui hiljan professori Richard Sakwan kirja putinilaisen komennon hampaisiin jääneestä Mihail Hodorkovskista. Tapaus Hodorkovski on erinomainen yhteenveto ex-oligarkin noususta ja tuhosta.
Lokakuussa 2003 pidätetyn ja sittemmin vankileirille tuomitun ja lopulta Putinin, Sotshin olympialaisten alla, armahtaman Hodorkovskin tapaus on käännekohta Putinin johtajauralla. Sitä ennen oli ainakin laihoja toiveita siitä, että jonkin sortin demokratia ja muuhun kuin ryöstökapitalismiin perustuva markkinatalous voisivat alkaa juurtua Venäjälle.
Hodorkovskin pidätyksen jälkeen alkoi vääjäämätön kehityskulku, jossa esille alkoi kuoriutua Slavan! Volodjan kaltainen Putin ja sen mukana kaikki muu.
Hodorkovski ei ollut itsekään mikään puhdas pulmunen, vaan hän keräsi härskisti miljardiomaisuuden Neuvostoliiton hajottua. Hän kuitenkin yritti tuoda läpinäkyvyyttä liiketoimintaansa ja alkoi puhua demokratian tarpeesta Venäjälläkin.
Hodorkovski teki kuitenkin pahan virheen alkamalla osoittaa kiinnostusta politiikkaan ja koota vastavoimaa Putinille. Tämä salli oligarkkien tehdä kyllä rahaa, mutta ei politikoida.
Sakwa siteeraa venäläiskirjaa, jonka mukaan Hodorkovski nimitteli kaveripiirissään Putinia alentavasti ”luutnantti Vovaksi”, jonka kaltaisia entisiä KGB-miehiä (Putin oli KGB:n everstiluutnantti) hän oli palkannut tusinoittain ja tottunut pitämään alaisinaan. Vova on Volodjaa vielä tuttavallisempi kutsumamuoto.
Kirjan mukaan tunteiden hallintaan koulutusta saaneen Putinin ärtymys vain kasvoi, kun Hodorkovski vielä pukeutui monesti merkkipoolopaitaan tapaamisissaan pukukoodista pikkutarkan Putinin kanssa.
Volodjan käskyläiset ovat tiukasti puku päällä, heilläkin kasvoillaan botox-kääreet.
Näytelmässä on onnellinen loppu, arkielämästä ei vielä tiedä.
Kolumni