Itsenäisyyspäivän edellä tiedotusvälineet kertoivat, että kansanedustaja Jari Vilénille etsitään kansainvälisiä tehtäviä, esimerkiksi suurlähettilään paikkaa Budapestistä.
Vilén itse on kertonut luopuvansa edustajaehdokkuudesta ja päättäneensä "ottaa riskin ja yrittää uskaltaa ohjata elämää uusille urille". Ulkoministeriössä kaunopuheisuus on herättänyt vinoja hymyjä: suoraan vihreälle oksalle hypähtämiseen ei juuri uskallusta tarvita, jos vaihtoehtona on uhkaava putoaminen eduskunnasta.
Ulkoasiainhallinnon virkailijayhdistys on paheksunut uutisia. Se on leimannut hankkeen poliittiseksi sivurekrytoinniksi, joka vääristää ministeriön henkilöstörakennetta. Tuohtumus on ymmärrettävä. Normaalisti suurlähettilääksi eteneminen vie jopa kymmeniä vuosia.
Diplomaattiuran kynnys on nykyisin korkea. Jo kansainvälisten asiain valmennuskurssille pääsy edellyttää erinomaisia todistuksia, mielellään paria loppututkintoa, kansainvälistä kokemusta, kielitaitoa sekä psykologisten testien läpäisemistä. Pitkän kurssin jälkeen ministeriöön palkatut aloittavat pitkän kisällivaiheen uran alimmalta portaalta ja etenevät hitaasti karrieerissa palvellen eri tehtävissä vuoroin kotimaassa vuoroin ulkomailla.
Toinen, harvoin käytetty tie, on sivurekrytointi, jolloin asianomainen poimitaan diplomaatiksi ministeriön ulkopuolelta.
Ulkoministeriön kohta 90-vuotisen historian aikana on nähty monenlaisia sivurekrytointeja. Maan itsenäistyessä ulkoasiainhallinto jouduttiin luomaan tyhjästä. Silloin ja pitkälle 1920-luvulle sen virkamieskunta koottiin tavallaan sivurekrytoinneilla. Sen jälkeen niihin turvauduttiin vain, kun isänmaan etujen katsottiin vaativan poikkeuksellisten kykyjen saamista diplomaattitehtäviin. Tunnetuin heistä oli Tukholmaan lähettilääksi taivuteltu J.K. Paasikivi. Sotavuosina taas entinen pääministeri T.M. Kivimäki nimitettiin lähettilääksi Berliiniin.
Hävitty sota vaati uusia kasvoja myös ulkoasiainhallintoon. Tuolloin keskeisiin voittajavaltoihin rekrytoitiin lähettiläiksi uuden ulkopoliittisen linjan omaksuneita poliitikkoja. Sen jälkeen väkeä palkattiin sivusta harvakseltaan. 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun tapauksia oli vain neljä. Silloin haettiin asiantuntijoita tiettyihin tehtäviin. Korkeasta koulutuksesta huolimatta he aloittivat uransa huomattavasti suurlähettilästason alapuolelta.
1970-luku politisoi ulkoasiainhallinnon. Politiikka edisti usein uran etenemistä, ja sivurekrytoinnit johtavien hallituspuolueiden piiristä lisääntyivät. Erityisesti SDP oli aktiivinen väittäen olevansa aliedustettu "porvarillisessa" virkamieskunnassa. Se menestyi pää- ja ulkoministerinä vuorotelleen Kalevi Sorsan ansiosta erinomaisesti. Sivusta tulleet nimitettiin tuolloin poikkeuksetta karrieerin ylemmille portaille.
SDP:n kintereillä seurasi SKDL, joka katsoi jääneensä täydelliseen paitsioon ulkoasiainhallinnossa. Seuraavina vuosina sivurekrytoitiinkin kolme kansandemokraattia, kaksi heistä eduskunnasta ja kumpikin suurlähettilääksi sosialistiseen Berliiniin.
Myöhemmin on tullut tavaksi järjestää pitkän uran tehneille ja ruotsia äidinkielenään puhuville poliitikoille uran huipennus suurlähettiläänä Pohjoismaissa, ei tosin meille tärkeässä Tukholmassa. Yleensä nämä poliitikot ovat tulleet joko SDP:n tai RKP:n riveistä.
Joskus pitkä poliitikkoura on voitu palkita jopa nimityksellä Lontooseen, kuten tapahtui Pertti Salolaiselle. Eikä poliittisista nimityksistä ole päästy tälläkään vuosituhannella. Viimeisimmät sivusta rekrytoidut suurlähettiläät ovat olleet jälleen sosiaalidemokraatteja.
Yleensä nämä sivusta tulleet ovat tehneet loppu-uransa ulkoasiainhallinnon piirissä. Harva on tyytynyt yhteen suurlähettilään paikkaan, kuten Tyyne Leivo-Larsson aikanaan. Joukkoon mahtuu yksi kummajainenkin, joka ei halunnut suurlähettilääksi lainkaan. Taustaa Jari Vilénin mahdolliselle nimittämiselle siis löytyy ja erilaisia perusteluja tarpeen mukaan. Yleensä palkitut poliitikot ovat kuitenkin olleet iäkkäämpiä sekä pitkän ja näkyvän poliittisen uran tehneitä.
Nuorille diplomaateille jokainen sivurekrytoitu on aina oman uran hidaste. Ärsytysmomentti se on myös sellaisille kokeneille diplomaateille, jotka ovat 60 vuoden tietämissä palanneet viimeisimmältä suurlähettilään paikaltaan ja pelkäävät joutuvansa viettämään viimeiset virkavuotensa vähemmän haastavissa tehtävissä.
Olennaista on, että tänä päivänä suurlähettiläältä vaaditaan enemmän kuin aiemmin. Suurlähetystö on Suomen viranomaistaho ulkomailla ja sen päällikkö Suomen edustaja asemamaassaan. Hänen tehtävänsä on pyrkiä vaikuttamaan sen politiikkaan ja mielipiteenmuodostukseen silmämääränä Suomen edut. Samalla on kyettävä pitämään kotimaan päättäjät ajan tasalla kaikesta Suomen kannalta tärkeästä ja myös ennakoimaan tulevia tapahtumia ja kehityssuuntauksia.
Tämän kaiken tulee tapahtua ulkoasiainhallinnon supistuvien määrärahojen puitteissa ja vähenevin aineellisin ja henkilöresurssein samaan aikaan kun kansalaisten ja median odotukset vain kasvavat.
Kansakunnan parhailla tytöillä ja pojilla on siis kysyntää. Mutta jos heitä pitää etsiskellä karrieerin ulkopuolelta, nimitettäköön heidät vain määrättyyn tehtävään ja määräajaksi, jotta pitkän tien kulkijatkin saavat mahdollisuuden näyttää leijonankyntensä.
Kirjoittaja on professori, ulkoasiainneuvos.