Helsinki
Tasan 100 vuotta sitten, 21.8.1902 Oulussa Siiri Palmu -nimisenä syntynyt ja vuoden 1971 maaliskuun lopulla edesmennyt Siiri Angerkoski on suomalaisen elokuvan "ikoni". Kertakaikkiaan.
Suomeksi tämä muotiin noussut sanonta tarkoittaa näyttelijää, jonka olemus ja työ tiivistävät kaiken kansan silmissä jotain erityisen kunnioitettua, lämmintä ja laveata - ja joka on kaikkien tuntema, parhaassa tapauksessa pitkät ajat kuolemansa jälkeen. Aivan kuten on tapahtunut Siiri Angerkoskelle, joka on paitsi Puupää-elokuvien unohtumattoman tomera Justiina myös kymmeniä muita muistettuja sivupersoonia.
Hän on ehkä ketään muuta näyttelijää enemmän suomalaisen elokuvan kulta-ajan, studioitten aikakauden, vertauskuva.
Joku Mari, Hilta tai Tilta
Siiri Angerkoski ehti vuodesta 1920 lähtien näytellä melkein parikymmentä vuotta eri teattereissa, joten hänen ammattitaitonsa ja elämänkokemuksensa näyttämöllä olivat korkeata luokkaa sillä hetkellä kun hän astui ensimmäisiin elokuviinsa.
Aivan ensimmäinen esiintyminen osui vuoteen 1934 ja sattui olemaan Georg Malmsténin ainoa omakätinen ohjaus:
"Pikku myyjätär oli minun eho ensimmäinen filmini, olin siinä joku Mari, Hilta tai Tilta. Tarkemmin en muista, kun on tullut tässä myöhemmällä uralla käytyä almanakka läpi kai pariinkin kertaan, mitä niihin kotihengettärien tyypillisiin nimiin tulee. Sitten seurasi muita ikäneitoja, piikoja ja äitejä siellä sun täällä, kunnes tulin vakinaiseksi SF:n palvelukseen..."
Vuodesta 1937 lähtien Siiri Angerkoski ei sitten oikeastaan mitään muuta ehtinytkään, ja tuosta vuodesta aina vuoteen 1963 saakka hän oli uskollisesti kuukausipalkkaisena näyttelijänä yhden ja saman yhtiön palveluksessa, ylivoimaisesti pidempään kuin kukaan muu.
Kun tuo yhtiö sattui olemaan T.J. Särkän luotsaama Suomen Filmiteollisuus eli SF, maan tärkein elokuvastudio, tämä merkitsi, että henkilökohtainen tarina oli aivan erottamattomissa studioaikakauden suomalaisen elokuvan historiasta.
Aivan ilman haikeutta Angerkoski ei teatteria jättänyt, kuten hänen vastauksensa Elokuva-aitassa (17-18/1944) mahdollisesta kaipuusta esitettyyn kysymykseen osoittaa:
"Näyttelijä on kuin vanha koni, joka hirnahtaa heti kotipilttuun hajun tunteissaan. Ja niin hirnahdan minäkin tuntiessani kulissien kotoisen hajun nenässäni. Niin paljon kuin pidänkin filmityöstä, mielelläni haluaisin esiintyä puhenäyttämölläkin..."
Se on yks huitunplittu
Siiri Angerkoski oli Särkälle uskollisista uskollisin, ja Särkkä hänelle: "Hän oli hyvä ihminen ja hyvä näyttelijä, hän osasi kaiken ja tiesi kaiken. Hänellä oli armoitettu taito ymmärtää käytännön asioita, eikä ollut sellaista työtä, joka häneltä ei olisi onnistunut, olipa se sitten elokuvaosa tai muu tehtävä."
Mihin oikeastaan täytyy vastaukseksi siteerata Siirin mielilause: "Se on yks huitunplittu, kun maailmanloppu tulee..."
SF-uutisissa raportoitiin: "Ulkoisilta puitteiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan hänen esittämänsä henkilöt eivät suinkaan ole olleet kaikkein vaateliaimpia: Sandroja ja Miinoja, Tildoja ja Hildoja, kuten hän itse hymähtäen virkkaa. Sitä enemmän täytyy ihailla sitä uskollisuutta, vivahdusrikkautta ja taituruutta, millä hän on nämä erilaiset, ruumiillista työtä tekevää suomalaista naista esittävät henkilönsä havainnollistanut."
Kaksi koomikkoa
Angerkoski-nimi, josta tuli vähin erin Siiriin assosioituva käsite, liittyi alunperin hänen mieheensä Kaarlo Angerkoskeen, mainioon luonnenäyttelijään ja koomikkoon, joka menehtyi kesken Kotkan teatterin Jääkärin morsian -näytöksen vain vähän yli 30-vuotiaana kohtalonvuoden 1939 lokakuussa.
Puolisoilla oli tilaisuus osoittaa hervottoman huumorin yhteisiä kykyjään esimerkiksi elokuvassa Serenadi sotatorvelle. Elokuva-aitta julkaisi 1937 heidän yhteisen haastattalunsa:
"Millaiselta tuntuu näyttelijän olla naimisissa näyttelijän kanssa?" rohkenin kysyä.
"Koomilliselta", vastasi rva Angerkoski, "Varsinkin kun molemmat ovat koomikkoja."
"Vaikka täytyy sanoa", arveli hra Angerkoski, "että jos ne, jotka näkevät meidät teatterissa tai filmissä, näkisivät meidät kotioloissa, niin tuskinpa siinä ketään naurattaisi..."
Suuri näyttelijä
Elämänsä aikana Siiri Angerkoski esitti yli 100 elokuvaroolia, enemmän kuin Suomessa kukaan muu. Tällainen asema oli yhtäältä myös ansa: Siiri oli yhtä tavallinen ilmestys kuin huonekalu, mukana aina kun tarvittiin joku kurkkaamaan kuvaan tai nostamaan rähinää.
Hänen hahmonsa oli signaali elämän perimmäisestä muuttumattomuudesta, samalla hän oli suomalaisen elokuvan riistoviljellyin näyttelijä.
Tarmo Manni muisti useissa yhteyksissä korostaa, ettei Siiri Angerkoski ollut vain SF:n rutiinia, vaan "suuri näyttelijätär" ja antelias ihminen, joka piti koko ryhmää yllä: "Hän oli kehittänyt sellaisen näyttelijäminän itsessään, joka oli burleski, raikas, piittaamaton, härski. Kaikki tuli mitä tarvittiin, ja vaikkei olisi tarvittukaan, niin Justiinat kuin syvät kansannaisen roolitkin. Pienikin välähdys riitti: hän ei jäänyt puun taakse piiloon, hän tuli esiin niin kuin hyvä näyttelijä tulee."
Siiri Angerkosken huumori oli aivan omansa. Hyvä esimerkki saatiin hänen kuolinvuonnaan, kun Katso-lehdessä raportoitiin: "Kun Tauno Palon muistelmateos Käsi sydämellä oli ilmestynyt, Siiri sanoi: Jos minä kirjoitan muistelmani, sen nimi on Käsi pois sieltä."
Justiinan hurjat ilmeet
Siiri Angerkoski uuvutettiin hiljaisesti siihen, että hänen ei juuri koskaan sallittu poiketa vakioroolista.
"Klassikot" (esimerkiksi Kaisa Karhuttaren rooli Tulitikkuja lainaamassa -elokuvassa vuonna 1938) tarjosivat joitakin mahdollisuuksia, mutta yleisesti ottaen Angerkoski oli ikuinen kotiapulainen (kuka muu olisi voinut hoitaa tämän työ Suomisen perheessä?), piika, mummi, sivullinen perheenäitinä ja vaimonakin, kaitsiessaan milloin korpraali Möttösen lapsia, milloin Pekan ja Pätkän kaksikkoa.
Justiinan kurinpidolliset bravuurit ja hurjat ilmeet saattavat hyvinkin olla se suomalaisen elokuva-aarteiston yksityiskohta, jonka usean sukupolven lapset kiintyneimmin kantavat mielessään pitkälle aikuiseen elämään.
Muistettu perusele oli herkässä, sillä jo vuoden 1939 älyvapaan naurun juhla Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa sisältää toistuvina ristikuvina kuvan, jossa Siiri Angerkoski kohottaa kaulinta - eli Puupäiden Justiina ja kymmenet muut roolit yhdessä absurdissa unikuvassa.
Ehkäpä samainen kuva tiivistää myös taiteilijakohtalon, jossa monipuolisuus uhrattiin ensin harmittomalle, sitten jo painajaismaiselle toistolle.
Toisenlainen kuva
Taikayö-elokuvan muutama kaunis vuoropuhelu ja aavistus menneistä rakkauksista, tuntuma muistoon ja elämän surumieleen kertoi toisenlaisesta, mihin tahansa kykenevästä näyttelijästä, kuten myös Jussi-palkinnon saanut rooli Anna-Liisassa (1944) ja paljon myöhempi näyttäytyminen Kesyttömissä veljeksissä (1969).
Testamentin arvoa on Jukka Sipilän ohjaamalla tv-elokuvalla Aliina (1970): väsyneet kasvot, alistuminen, kuluminen, silmien syvä suru, inhimillisyys, ja välähtävänä mielikuvana kaikki se hyvä minkä Siiri Angerkoski oli kansakunnalle niin anteliaasti jakanut.