Tehdä Kalle Päätalon elämästä musikaali on ajatuksena huima. Jyväskylän kaupunginteatterin johtajalle Aila Lavasteelle idean heitti ilmoille muusikko Markku Suominen Kajaanissa vuonna 2001. Kolme vuotta on kulunut. Ideasta on syntynyt musiikkinäytelmä.
Juonellisesti Lavasteen dramatisointi kattaa Päätalon kirjallisenuran. Ennen väliaikaa seurataan vuoroin Kallen lapsuus- ja nuoruusvaiheita Taivalkoskella ja rakennusmestari Päätalon esikoisteoksen Ihmisiä telineillä kirjoittamista Messukylässä Kirvestiellä sekä kirjan tuskaista tietä kustannettavaksi. Väliajan jälkeen on vuorossa Ihmisiä telineillä julkistaminen ja kirjailijan kasvaminen siksi kirjailija Kalle Päätaloksi minä hänet tunnetaan.
Lavasteen dramatisointi on kätevä. Kuva Päätalosta kirjailijana ja yksityishenkilönä valottuu ansiokkaasti monelta kulmalta. Mutta hankaluuksiakin dramatisoinnissa on. Se ei kätevyydestään huolimatta tahdo millään edetä. Siinä ei ole näyttämöllistä imua, tai paremminkin dramatisointiin ei ole löydetty musiikkiteatterimuotoa lauluista ja tansseista huolimatta.
Mikko Rasilan ohjaus on tyylillisesti sekava. Välillä ollaan kuin amerikkalaisessa musikaalissa välillä kuin kotimaisessa laulunäytelmässä. Joskus toiminta on realistista joskus tyypitellään niin että katsojaa hirvittää. Näistä hirvityksistä esimerkkeinä Ville Revon ja hänen sihteerinsä sekä Päätalon väliset kohtaukset. Tyypittelyyn, karkeaankin, musiikkiteatteriesitys antaa tilaa, mutta harkittava on miten ja milloin.
Rasilan yleisohjaus on rasittava. Avustajien touhukkaat juoksentelut näyttämön poikki ja näyttelijöiden epämääräiset sisääntulot sekä poistumiset lukuisista kohtauksista eivät elävöitä näyttämötapahtumia. Päinvastoin katsoja alkaa kuoleentua, kun ei välttämättä aina tiedä missä milloinkin ollaan Taivalkoskella vai Tampereella.
Henkilöohjauksessakaan ei ohjaajan otteessa ole sanottavammin terävyyttä ja ilmeikkyyttä. Enkä muuten usko, että Kalle Päätalo olisi vastoin suomen kielen lauserakennetta painottanut sanojen viimeisiä tavuja suorastaan kiekaisemalla kuten Päätalon esittäjä nyt teki.
Näyttelijöiden puheilmaisussa katsojaa häiritsi myös murteen huolimaton käyttö. Ei Koillismaalla olla "saunasa" vaan saunassa eikä Koilismaalla "sässäröidä" vaan sassaroidaan.
Mitä Rasilan koreografiaan tulee niin harvemmin olen nähnyt näyttämöliikuntaa, joka vie toimintaa niin vähän eteenpäin kuin nyt. Rasilalle mm. työn muovaaminen eläväksi liikkeeksi näytti täysin takkuiselta, oli sitten kyse uitosta tai rakennustyömaasta.
Jos näyttämöliikunta oli lähinnä sievistelevää niin samaa voi sanoa myös Risto Nykäsen seuranäyttämömäisestä lavastuksesta pahvisine kuusineen kaikkineen. Irmeli Toivasen suunnittelemat puvut noudattivat lavastuksen linjaa. Puvut olivat niin sieviä että! Mutta olipahan Kallella sentään lyysinsä ja lippalakkinsa.
Jyrki Heikkilän musiikkinumerot niin puhtaat orkesteriosuudet kuin laulutkin elävöittivät dramatisointia somasti. Pikku-Kallen laulamat rallatukset I näytöksessä saivat hyvälle mielelle ja II näytöksen laulut Pihakeinussa Kirvestiellä, Matkalla kotiin ja Tummenee iltataivas tään kaupungin olivat esityksinä ja orkesterisovituksina miellyttävää kuultavaa.
Dramatisoinnissa Aila Lavaste on käyttänyt materiaalinaan seitsemää Päätalon kirjaa. Paljon aineistoa, josta valita. Valinnoista Päätalo-fanit voivat olla eri tai samaa mieltä dramatisoijan kanssa ja viihtyä väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kirjailijamestarin elämänpitkospuita seuraten tai sitten ei.