Julkinen tuki taiteelle ja kulttuurille on laskenut suhteellisesti useimmissa suomalaisessa kaupungissa. Vaikka budjetit absoluuttisesti kasvavatkin, selittyy tämä usein nousevilla kiinteillä kustannuksilla, kuukausipalkkojen ja tilavuokrien kallistumisella.
Sisältöihin varattu raha ei sen sijaan ole kasvanut vuosiin. Käytännössä siis itse taiteen tekemiseen varattu budjetti kapenee koko ajan, sillä kulttuurin tuotantokustannukset kohoavat vuosi vuodelta.
Omien tulojen, kuten lippu- ja sponsoritulojen, osuus taideorganisaation budjetissa korostuu nykyisin entistä vahvemmin. Salit on saatava täyteen ja yritykset kiinnostumaan.
Ennen lähes 100-prosenttisesti julkisen tuen varaan toimintansa perustaneet organisaatiot saivat puuhastella rauhassa välittämättä markkinoiden intresseistä. Nykyisin suurin osa kulttuuriorganisaatioista joutuukin monipuolistamaan tulonhankintaansa ja analysoimaan markkinoitaan.
Suomalainen taideorganisaatio toimii nykyisin kahden eri mallin välimaastossa.
Eurooppalainen malli käsittää perinteisesti kulttuurin yhtenä yhteiskunnan tarjoamista julkisista palveluista. Tähän sisältyy vahva ajatus taiteen sivistävästä ja kasvattavasta roolista, julkisesta taiteen tuesta sekä taiteilijalähtöisestä kulttuurin vertaisarvioinnista.
Yhdysvaltojen malli puolestaan näkee taiteen hyvin markkinaorientoituneista lähtökohdista käsin. Yhdysvalloissa taiteen julkista tukea ei juurikaan ole olemassa vaan kulttuuriorganisaatiot perustavat toimintansa lipputuloihin ja lahjoituksiin.
Myös verotuskäytäntö suosii Yhdysvalloissa taiteen sponsorointia. Yritykset kun voivat osin vähentää sponsorointiin sijoittamansa rahat.
Taideorganisaatiot joutuvat tekemään kompromisseja kaupallisuuden ja ei-kaupallisuuden välillä. Kasvava markkinaorientoituneisuus pakottaa asiakaskeskeiseen ajatteluun, mutta toisaalta on pystyttävä tarjoamaan jotain muuta mitä viihdeteollisuus tekee.
Kulttuuri menettää nopeasti argumenttinsa julkiseen tukeen, jos taiteellinen riskinotto ja kasvatuksellinen ulottuvuus unohdetaan.
Miksi tukea sellaista toimintaa, joka elättäisi itsensä markkinatalouden ehdoin. Jos kirjastoista saisi lähinnä Harry Potteria, teatteri tekisi pelkästään musikaaleja ja komediaa tai sinfoniaorkesteri säestäisi pitkin vuotta viihdestaroja saataisiin varmasti lehterit täyteen, mutta miksi veronmaksaja tukisi tätä.
On selvää, että markkinatalous on jättänyt pysyvät jälkensä kulttuurin tekemiseen. Taideorganisaatioiden on kuitenkin pystyttävä toimimaan vastavoimana tv-formaatti ja muoviyhteiskunnalle.
Kulttuurinen sivistystehtävä on voimissa edelleen, mutta se on saanut mustan ja valkoisen lisäksi muitakin sävyjä.
Suurin haaste nykytilanteessa on siinä, miten saada omaperäinen, haastava ja ainutlaatuinen sisältö kiinnostamaan laajempia ihmisjoukkoja. Toisaalta pienikin on kaunista jos siihen on varaa.
Kirjoittaja on Oulu Sinfonian intendentti