”Aito talousliberaali ei usko itsekkyyteen vaan yksilön mahdollisuuksiin. Hänen tavoitteenaan on vapaus, vapaaehtoiset suhteet kaikilla aloilla.” (HS 18.6.)
Arvostan Matti Apusta keskustelunherättäjänä, mutta silti olen kuulevinani sanojen takana annettuja oletuksia, elinkeinoelämän etuja valvovaa hyminää.
Kulttuuritoimijaa hämmentää, että talouspuheelle annetaan yhä enemmän tilaa. Talouspuhe pätee muka kaikilla elämänalueilla. Kuuntelemme sitä nöyrinä uskotellen että sen totuusvoima pätee missä vain. Pääomilla ei ole kotimaata, niiden valtapiiri on globaali...
Talouspuhujat olettavat myös kielen globaaliksi. Se on meille samaa kuin käännösenglanti. Tämä on suuri harha. Kuilu käännöskielen ja äidinkielen välillä on todellisuudessa syvä.
Globaalikielinen talouspuhe ei kohtaa äidinkielistä arkea, eikä kiinnity monimutkaiseen päätöksentekoon. Jaan Matti Kalliokosken ajatuksen: ”Samassa maassa tärkeimmät toimijat eivät puhu keskenään samaa kieltä.” (HS 19.6.)
Kielimuuri johtuu siitä, että yrityspomot ovat kansainvälisiä, mutta keskittyvät oman alansa etuihin. Johtavat poliitikot solkkaavat Brysselissä tai ovat kuunteluoppilaina ilman kuullunymmärtämisen testiä. Kuntapäättäjien, median ja kansalaisten eletty ja puhuttu lähiarki ovat jotain muuta.
Suojellakseen lähiarkeaan globaalin yrityksen johto ottaa kantaa vain tulosjulkistusten aikaan. Varminta on asua ulkomailla. Irtisanojien ja -sanottujen lasten ei ole mukava istua samassa koululuokassa.
Poikani ja minä emme myöskään ymmärrä toisiamme. Minusta äidinkieli arjessa ja sivistyskielenä on tärkein pääoma, jonka varassa yhteisyys rakentuu ja kantaa pitkälle tulevaisuuteen tai sitten ei. Äidinkielen arvosanaa yo-kokeissa ei syyttä pidetä arvossa. En taida ymmärtää puhetta, jonka mukaan Suomi on junttila, enkä kiittämättömyyttä ilmaisesta koulutuksesta.
Toista on Rio Granden tuolla puolen. Jälkineuvostolaisen kauden ”toisen reformin” johtoajatuksena on oman kulttuurisivilisaation merkityksen korostaminen. Se ei ole pelkkää autoritaarisen johdon hyminää. Sillä on enemmistön kannatus. Sen mallit ja koodit uusintavat itseään kielessä ja teoissa.
Suomessa asuu 2018 noin sata tuhatta oman kulttuurisivilisaationsa arvon tuntevaa venäjän puhujaa.
Enemmistöllä heistä on kaksoiskansalaisuus. He arvostavat tradition elvytystä, sietävät vallan vertikaalia vakauden nimissä ja imperiaalisen johdon kulttia.
Venäläisiä yhdistää karvas historia, mutta heitä erottaa se, miten historian oppi pitäisi tulkita. Oliko omien tuhoaminen oikeutettua?
Ihan sama minkä värinen on kissa, kunhan se pyytää hiiriä, linjaa kulttuurisivilisaation merkitystä Venäjän nykypolitiikan tutkija Igor Jakovenko.
Mikä on tuon kissan pyyntitaidon salaisuus? Venäläisten enemmistön yhteenkuuluvuus perustuu merkityksellisempään jaettujen tunteiden skaalaan ja kielelliseen rikkauteen kuin meidän talouspuheemme.
Venäläisenkin menestyspuheen auringon rinnalla oleellista on sen synkkä varjo. Yksilön henki ei paljoa paina.
Vapautta on olla jäänyt henkiin, mutta Venäjällä raskaana panttina ovat syyllisyys, mustavalkoiset viholliskuvat ja haamut.
Jakovenko kuvaa ”omaa” mentaliteettia osuvin esimerkein. Turvavyötä ei käytetä. Sienimyrkytyksestä pelastettu ryntää sairaalasta kotiin syömään annoksensa loppuun. Kevätjäillä kiihkeät pilkkijät pukeutuvat valkoisiin suojavaatteisiin jotteivät pelastushelikopterit löytäisi heitä.
Kenties talouspuheen oheen tarvitaan puhetta sivistyneen elämän edellytyksistä. Venäjä ei peilaa itseään vain yksilökeskeiseen länteen, vaan konfutselaisen sivilisaation malleihin Kiinassa ja Japanissa. Uusi globaliteetti edellyttää mentaliteetin muutosta myös meillä. Ohipuhuminen ei auta.
Äitini ei jaksa itse valmistaa ruokaa. Tuon eineskeittoa, ja äiti lusikoi sitä epäluuloisena. ”Vähän kuin sota-ajan kouluruoka... Aika hyvää.” Lopuksi: ”Oikeastaan parempaa.”
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja