Kävin viime viikonloppuna maakunnallisilla kyläjuhlilla Pyhännällä. Olin juuri kipuillut oman ajankäytön ja erityisesti sen jakautumisen kanssa. Takana oli kuukausien teatteriharjoitukset, jotka olivat juuri huipentuneet ensi-iltaan ja sen jälkeiseen esitysviikonloppuun. Vuorosanojen opettelun ohella tehtävänä oli oheisjärjestelyt: markkinointi, tarjoilut ynnä muu seura- ja kylätoiminta. Pakassa mukana vielä työt sekä lähipiirin merkkipäivät järjestelyineen.
Yöunien käydessä minimaalisiksi, aamuöisten heräilyjen ja kääntyilyjen lomassa olin kyseenalaistanut (jälleen kerran) oman älyllisen kapasiteettini. Minkä ihmeen takia tätä teen? Miksi jaan aikaani yhteisölliseen tekemiseen sen sijaan, että nauttisin valmiista? Eikö vieläkään olla tilanteessa, jossa oma peli olisi syytä viheltää poikki ja luovuttaa?
Tein jo päätöksiä jättää kaikki ylimääräinen, liikkua vain kodin ja työhuoneen välillä ja antaa aikaani pelkästään vanhemmuuden myötä tuleviin välttämättömiin haasteisiin. Ajatuksissa siinsi äkkilähtö etelään ihan yksin, vailla muiden taholta tulevia määrittelyjä.
Kyseenalaistin myös omat tarkoitusperät. Entä jos kaiken työn ja talkoilun taustalla onkin oman egon pönkitys, itsetietoinen pyrkimys olla ja pysyä korvaamattomana? Voisiko taustalla olla narsistinen voima, joka kenties polttelee ihan kaikkien seura- ja kyläaktiivien rinnoissa? Voima, joka heittää bensaa liekkeihin, ettei tuli vain sammuisi ja itse jäisi vallan unohdetuksi? Teenkö minä tämän kaiken sittenkin vain oman itsekkyyteni takia ja työstän lopulta haudalleni kiven, jossa luetelllaan kaikki mahdolliset meriitit?
Kun spekulaationi omista tarkoitusperistä sulivat väsyitkuksi, päättelin, että jospa asia ei nyt kuitenkaan olisi ihan näin.