Venäjän kasvava talous tarjoaa Suomelle hyvää vetoapua. Vanhoihin neuvostoaikaisiin tapoihin ei silti ole paluuta.
Suomen ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän välinen kauppa vietti vuosia hiljaiseloa ja oli vanhojen suurisuuntaisten hankkeiden asemesta vähän kuin nappikauppaa. Viime vuodet kaupankäynti molempiin suuntiin on kiihtynyt niin nopeasti, että Venäjä nousee ennen pitkää Suomen tärkeimmäksi kauppakumppaniksi. Tavaravirran lisäksi investoinnit ja etenkin Suomen kautta Venäjälle tapahtuvat arvokuljetukset ovat kasvaneet.
Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston Sitran Suomelle laatima Venäjä-talousstrategia osuukin oivalliseen ajankohtaan ja on raakileenakin hyvä keskustelunavaus. Taloussuhteet ovat tulleet saranakohtaan: pitkään riskiksi koettu Venäjä on muuttumassa hyvää vauhtia mahdollisuudeksi. Venäjälle ei enää vain viedä, vaan sinne myös investoidaan.
Idänkaupan osuus oli enimmillään Neuvostoliiton aikana peräti neljännes Suomen ulkomaankaupasta. Se oli erinäisistä syistä epäterveellisen suuri. Sitran raportissa ei määritellä Venäjän-kaupalle ihannekokoa, ja tervettä kasvuvaraa onkin yhä runsaasti. Nykyisessä kaupassa huomio kiintyy kuitenkin siihen, että Venäjä toimittaa peräti yli kaksi kolmasosaa Suomen öljystä.
On Suomen kansallisen edun mukaista lisätä talousyhteistyötä Venäjän kanssa. Muista EU-maista ei ole luvassa juuri vetoapua, kun taas Venäjän talouden ennustetaan kasvavan kymmenen seuraavaa vuotta nopeasti. Nykyinen ja ennustettu kasvu perustuu tosin ruplan devalvaatioon 1998 ja öljyn hurjaan hintatasoon.
Sitran talousstrategia on sekoitus vanhaa ja uutta. Siinä esitetään esimerkiksi, että pääministeri ottaisi muilta ministereiltä päävastuun taloussuhteiden hoidossa. Ajatuksen taustalla on se, että Venäjällä talouden nyörit ovat yhä harvoissa käsissä ja että Suomen pitäisi hoitaa asioita samalla tavalla. Ehdotuksessa voi olla järkeä, mutta on kysyttävä vakavasti, riittääkö pääministerillä aikaa ja tarmoa myös tähän työhön.
Muutenkaan vastuu taloussuhteista ei kuulu Suomessa poliitikoille, vaan yrityksille. Poliittisten päättäjien tehtävä on aurata yrityksille tietä ja pitää huolta niiden yleisistä toimintaedellytyksistä. Tätäkin työtä on yllin kyllin; esimerkiksi investointisuojasopimus on yhä tekemättä. Vaikka raportissa ei asiaa suoraan sanota, tekijät tuntuvat haikailevan vanhan idänkaupan kulta-aikoja. Vanhakantaista on sekin, että raportti perää suomalaisilta tiedotusvälineiltä monipuolista ja asiallista Venäjä-raportointia. Sisältyykö tähän viesti, ettei nyt näin olisi?
Strategian laatineessa työryhmässä oli mukana vain yritysjohtajia ja virkamiehiä. Esimerkiksi Venäjä-tutkimus oli vain suppeasti edustettuna. Työryhmä onkin katsonut Venäjää kovin ruusunpunaisten silmälasien läpi. Joitakin arvioita voi pitää jopa ylioptimistisina. Venäjän kehityksen huolestuttaville piirteille ei omisteta sanaakaan.
Sitran työryhmä kantaa aivan oikeutetusti huolta suomalaispoliitikkojen lopahtaneesta Venäjä-kiinnostuksesta ja venäjän kielen opiskelun romahtamisesta peruskouluissa. Vain prosentti peruskoululaisista ja alle kolme prosenttia lukiolaisista opiskelee venäjää. Oppilasvaihto maiden välillä on lähellä nollaa. Mielikuvat ovat sitkeitä murrettaviksi. Tässä työssä taakkaa ei pidä panna yksin Suomen harteille.
Raportissa on runsaasti helposti toteutettavia ehdotuksia, joilla talousyhteistyötä voidaan parantaa. Sitra ehdottaa järkeen käyvästi esimerkiksi, että Suomen viranomaiset ja erityisesti maakunnat karsisivat päällekkäisyydet toiminnoistaan ja tekisivät niistä suurempia kokonaisuuksia.