Kööpenhamina oli kansainvälisen neuvottelujärjestelmän syvä haaksirikko. Näillä eväillä ei sitovaa ilmastosopimusta ikinä saada. Samalla taidettiin tuhota loputkin YK:n merkityksestä, ajaa Eurooppa sivuraiteelle ja jättää ilmasto oman onnensa nojaan.
Viikko toimittajana Kööpenhaminassa, ja väsymys painaa vielä. Voi vain kuvitella oloa niillä, jotka öitä myöten neuvottelivat. Joskus joulun jälkeen he heräävät horroksesta ja toivovat vain olleensa keskellä pahaa unta.
Vaan eivät olleet, sillä minkään painajaisen jäljiltä he eivät löydä kolmea sellaista tekstiä, jotka nyt odottavat työpöydillä.
Ensimmäinen niistä on työryhmältä, joka pohti pitkän aikavälin päästövähennystavoitteita. Siinä piti alun perin luvata 50--80 prosentin vähennyksiä. Nyt tekstillä on mittaa puoli liuskaa ja siinä on kolme kappaletta, joissa uusi takaraja lykätään ensi vuoteen.
Toinen teksti on saman mittainen, peräisin Kioton sitoumuskauden jatkoa pohtineelta porukalta. Siinä piti olla teollisuusmailta tuntuvia leikkauslupauksia vuoteen 2020 asti. Ei ole.
Kolmas teksti on Kööpenhaminan akordi, yhteisymmärrys -- omituinen paperi, jonka merkityksestä ei oikein ota selvää. Mutta missään tapauksessa se ei ole sitä, mitä kaksi vuotta sitten Balilla yhdessä sovittiin Kööpenhaminassa päätettäväksi.
Kööpenhaminan perjantaipäivästä tehdään vielä tutkimuksia, kirjoja ja elokuvia. Sen verran erikoinen oli päivä, jolloin kourallinen maailman johtajia nopeasti improvisoi omat ilmastoneuvottelunsa, kun varsinaiset neuvottelijat eivät olleet päässeet mihinkään kahdessa vuodessa.
Siinä katsottiin tunneissa ja minuuteissa, ketkä ovat nykymaailman todelliset pelaajat.
Jos yhtään osaa tulkita, yhdessä päivässä lensivät romukoppaan sekä Yhdistyneet Kansakunnat että Euroopan unioni. Ratkaisevissa kriisipalavereissa olivat mukana ne osapuolet, joilla oikeasti oli merkitystä. Eli ennen muuta Yhdysvallat ja Kiina, säestäjinään Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka.
Eurooppalaiset jäivät jossain vaiheessa kyydistä, ja sekös heitä harmitti. Vielä enemmän otti päähän niitä kehitysmaita, jotka eivät Bella Centerin kakkoskerroksen kädenväännössä olleet mukana ollenkaan.
Maiden johtajilla kun tuppaa olemaan iso ego, eikä heitä huvita katsoa syrjästä, kun pieni porukka vääntää muka kaikkien yhteistä paperia.
Rennoimmin taisi ottaa Dmitri Medvedev, joka häipyi paikalta ensimmäisenä. Venäjälle on ihan sama, mitä ilmastoneuvotteluissa sovitaan. Maa ei ota asiaa muutenkaan vakavasti, eikä sen edes tarvitse tehdä mitään, sillä neuvostotehtaiden romahdus hoiti kaikki mahdolliset vähennystavoitteet.
Siinä pohjoinen sitten olikin. Venäjä vetäytyi, EU vinkui ja Kanada oli vain tyytyväinen, ettei mistään sovittu. Jäljelle jäi Yhdysvallat vastaan etelän nouseva voima. Näin tämän ei pitänyt mennä. Kööpenhaminan piti olla monenkeskinen YK-neuvottelu ja EU:n piti olla ilmastojohtaja.
Asiaa olisi voinut auttaa, jos YK:n pääsihteerillä olisi jotain arvovaltaa, mitä Ban Ki-Moonilla ei ole. Sekin olisi voinut helpottaa, jos Tanskan pääministeri Lars Løkke Rasmussen olisi osannut lukea tilannetta. Maailman mutkikkaimman neuvottelun ohjaimissa olisi tarvittu henkilöä, jossa rautainen kansainvälinen tilannetaju yhdistyy YK:n käytöskuvioiden syvään tuntemukseen. Mutta mistäpä Martti Ahtisaari olisi sinne puheenjohtajaksi istutettu.
Ensi vuonna pitäisi sitten kokoontua uudestaan Meksikossa, ja sitä ennen muutaman kerran valmistelukokouksissa.
Kuinka tämä tästä näillä eväillä helpottuisi? Miten saadaan aikaan laillisesti sitova ja tuntuvasti velvoittava ilmastosopimus, kun taakse vaaditaan lähes 200 maan yksimielisyys?
Se hetki oli nyt. Kööpenhaminan odotukset olivat valtavat. Paikalle pursusi väkeä tuhottoman paljon, erilaista kansalaisjärjestöä, lobbaria ja tarkkailijaa.
Mutta ei ongelma ole ulkopuolisten määrässä, sillä kuka ilmastoasioissa lopulta on ulkopuolinen? Kaikillehan se kuuluu.
Pulma on siinä, että neuvottelusalit täyttyvät jo yksin sopimusrakenteen monimutkaisuudesta. Osanottajia on yli kymmenen tuhatta, vaikka kyseessä olisi välivaiheen rutiinitapaaminen.
Tätä rakennetta ei voi purkaa. Ennemmin käy päinvastoin: Kööpenhaminan akordikin poikii uutta paneelia, rahastoa ja mekanismia.
Ilmastoneuvotteluiden oma rakenne estää nyt tehokkaimmin sen, että sitova ja tehokas uusi ilmastosopimus joskus syntyisi. Tässä saadaan aina aikaan jokin menettelytapakysymys tai periaateongelma, jonka yli ei päästä. Takarajaa ei enää ole, kaikki voi jatkua loputtomiin.
YK-reitti tarvitaan, mutta sen varaan ei enää voi tulevaisuutta laskea. Nopeimmaksi keinoksi päästöjen vähennyksiin voi jäädä kansallisten keinojen kilpajuoksu. Sellaista Kööpenhaminassa lupailtiin, todellisuus jää nähtäväksi.
Ilmastoskeptikot, olkaapa nyt sitten oikeassa. Ellette ole, jokainen Kööpenhaminassa neuvotellut saa tämän vielä lapsenlapsiltaan eteensä: teillä oli tieto ja tilaisuus ja te tyritte sen.
***
Joulupukki lähtee liikkeelle tänä iltana Rovaniemeltä. Hyvää matkaa vain! Kulunut vuosi on ollut sitä lajia, että pukin paketeissa toivottavasti on kosolti mukana rauhallista mieltä ja hyvää oloa. Yksittäiset lahjat unohtuvat aikanaan, joulun tunnelma ei. Eli ei muuta kuin poroille kyytiä ja kulkuset kilisemään, punanuttu kyllä ehtii joka paikkaan.