Suomessa ei tällä hetkellä näytä olevan suurta eikä pientäkään yritystä tai yhdistystä, jossa ei konsulttien neuvomana oltaisi profiloitumassa, keskittymässä ydinosaamiseen ja oman asiantuntijuuden korostamiseen sekä vähemmän tärkeiden toimintojen poissulkemiseen. Strategisilla tavoitteilla pyritään tuloksellisuuteen, joka on mitattavissa.
Iskusanat tänä päivänä ovat siis profiloituminen, poissulkeminen ja mittaaminen. Käytännössä ne yleensä merkitsevät keskittämistä, toimintojen supistamista ja leikkaamista.
Tutkimuksen osalta leikkaukset ovat jo kohdistuneet sektoritutkimuslaitoksiin, joita on rokotettu valtion tuottavuusohjelmalla, budjettileikkauksilla ja tutkimuslaitosuudistuksella.
Suurimmillaan 16 sektoritutkimuslaitoksessa henkilöstöä oli yli 10 600. Nyt määrä on noin 8 800. Esimerkiksi Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen budjetti supistui lähes kolmanneksella ja henkilöstö sen mukaisesti.
Vuonna 2010 voimaan tullutta uutta yliopistolakia markkinoitiin yliopistojen itsehallinnon lisääntymisellä ja mahdollisuuksien vahvistamisella.
Vielä ei ole ollut näkyvissä tällaisia muutoksia.
Pikemminkin kehitys on kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Perusrahoitus on pienentynyt ja ulkopuolinen ohjaus lisääntynyt. Se on tapahtunut rahoitusjärjestelyin. Rahaa on siirretty profilointihankkeisiin, jotka pakottavat yliopistoja tekemään valintoja.
Eloonjäämistaistelut on siirretty yliopistojen sisälle.
Ensimmäisenä on jo ehdotettu teologisten tiedekuntien poistamista. Tottahan on, että monessa maassa pappien koulutus tapahtuu yliopistojen ulkopuolella olevissa pappisseminaareissa. Mutta totta on myös, että teologia kuului lääketieteen, oikeustieteen ja filosofian ohella niihin tieteisiin, joiden varaan yliopistolaitos tuhat vuotta sitten syntyi.
Professorin työn autonomiasta ja vanhasta kunnon akateemisesta vapaudesta
ei ole paljon jäljellä. Nykyajan professori on kuin rahan perässä laukkaava kaupparatsu.
Suomessa yli puolet yliopistojen tutkimuksesta tehdään ulkopuolisen rahoituksen turvin. Tämä tarkoittaa kuitenkin usein julkista eikä yksityistä rahaa, sillä suurina rahoittajina ovat Suomen Akatemia, teknologian ja innovaatioiden kehittämiskeskus Tekes ja Euroopan unioni.
Iso osa ajasta kuluu raha-anomusten laatimiseen, mikä usein on hukkaan heitettyä aikaa, sillä esimerkiksi Suomen Akatemian hakemuksista vain joka kymmenes saa rahoituksen.
Monissa ulkomaisissa yliopistoissa rahan hakeminen onkin keskitetty omaan yksikköön, jolloin tutkijat voivat omistautua varsinaiselle työlleen.
Tieteentekijöiden liitto valitsi viimeksi vuoden tieteenteon esteeksi tieteellisen kilpajuoksun. Liiton puheenjohtaja Petri Koikkalaisen mielestä pitäisikin jo vakavasti arvioida, onko hakemustehtailussa tultu pisteeseen, jolloin tieteellinen kilpajuoksu kuluttaa enemmän kuin tuottaa.
Poliitikoilla ja elinkeinoelämän edustajilla, jotka eivät tunne yliopistomaailmaa muuta kuin korkeintaan perustutkintojensa verran, näyttää olevan lapsenomainen usko kilpailutukseen, rankinglistoihin ja mittareihin.
Mittaaminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin kuvitellaan.
Ei ajan, valon, lämmön ja energiankaan mittayksikköjen kehittäminen tapahtunut hetkessä. Näiden asioiden mittaamiseen sentään voidaan käyttää luonnontieteitä hyväksi. Kun kysymys on arvosidonnaisista tieteistä, vaikeudet ovat aivan toista luokkaa. Silloin täytyy kysyä, mittaammeko oikeita asioita tai onko nykypäivänä edes olemassa sellaisia mittareita, joita näihin tieteisiin voidaan soveltaa.
Yhteiskunnan suuret innovaatiot eivät välttämättä ole syntyneet strategiaohjelmissa tai sitaatti-indekseillä korkealle arvioiduissa tutkimuksissa, vaan usein aivan sattumalta.
Tällaisia nykyajan sattumia on esimerkiksi internet.
Yliopistojen rahoitusmallit pakottavat yhä enemmän julkaisemaan ja mieluiten kansainvälisissä julkaisuissa
Rahalla on yleensä se vaikutus, että sitä saa, mitä tilaa ja tällä hetkellä vielä, sitä saa, mitä mitataan. Koska lukumäärällä on merkitystä, yhä enemmän julkaistaan lyhyitä artikkeleita laajojen monografioiden sijasta.
Kirjat ovat oikeustieteessä kuitenkin yhä tärkeitä.
Kun vuonna -78 olin Saksassa kansainvälisessä rikosoikeuden instituutissa, taivastelin tuhansien kirjojen paljoutta ja sitä, miten selviäisin niistä.
Professori Roxin lohdutti kuitenkin, että hyvin. Ei rikosoikeudessa ole kuin viisi tärkeää kirjaa, loput siteeraavat vain toinen toisiaan. Oli siis tärkeää löytää ne viisi. Niiden löytämiseen ja ymmärtämiseen täytyi kuitenkin lukea kirja poikineen.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.