Suomi menestyi Ateenan kesäolympialaisissa niin heikosti, että nyt on aika panna hälytyskellot soimaan.
Olympiajoukkueissa on vuodesta 1994 ollut suomalaisperinteeseen sopiva tapa jakaa sisupuukkoja. Niitä annetaan paitsi mitalisteille myös venyjille, omia ennätyksiä tekeville ja joukkuetoverien taistelutahtoa kannustaville, muillekin kuin urheilijoille.
Olympialaisten kehdossa Kreikassa pidetyissä kesäkisoissa sisupuukkoja jaettiin edelliskertoihin verrattuna kitsaasti. Kisamenestys, kaksi hopeaa ja neljä pistesijaa, ei antanut suurempaan anteliaisuuteen aihetta. Pohjois-Suomi teki kyllä osuutensa; mukana oli kaksi urheilijaa, joista Marko Kemppainen voitti hopeaa.
Erityisen huolestuttavaa Suomen kokonaisesityksessä oli se, että itsensä ylittäminen oli mieluummin poikkeus kuin sääntö. Alisuoritukset olivat puolestaan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomi lähetti Ateenaan harvinaisen pienen joukkueen, mutta tulosten perusteella kisaturisteja oli vieläkin mukana luvattoman paljon.
Toinen synkkä piirre suomalaisten esityksissä oli se, että yleisurheilun heikko menestys vie hohtoa Helsingin ensi vuoden MM-kisoilta. Asenteissa täytyy olla jotakin vialla, kun eräät alisuoriutujat suhtautuivat tuloksiinsa jopa kevytmielisesti. Nykyaikana urheilu on ammattilaismaista toimintaa, jossa amatööriasenteille ei ole tilaa.
Doping-käryjen keskellä Suomen joukkueen esityksessä oli positiivista se, ettei kiinni jääneiden joukossa onneksi ollut suomalaisia. Sillä voi olla jokin yhteys suomalaisten tulostasoon kisoissa. Ateenan tulossato antaa jopa aihetta pohtia sitäkin, heijastuiko Suomen hiihdon krapulatila myös näihin kisoihin.
Suomalaiseen urheiluun iskeneestä sisun puutteesta ja hällä väliä -asenteesta on päästävä eroon ennen Helsingissä pidettäviä yleisurheilun MM-kisoja. Harvassa olivat Ateenassa ne valopilkut, joiden voi odottaa kasvavan menestyjiksi olympiastadionilla ensi kesänä. Onnistuminen kotikisoissa edellyttää perinpohjaista asennemuutosta joka tasolla, urheilijoista valmentajiin ja urheilujohtajiin.
Suomalaisurheilijoiden mitalisaalis kesäkisoissa on hiipunut pikkuhiljaa vaarallisen lähelle nollaa. Parin viime vuosikymmenen aikana poikkeuksia ovat olleet Moskovan ja Los Angelesin kisat, nekin sen takia, että monet kovat urheilumaat boikotoivat noita kisoja. Kultamitali jäi nyt saamatta, ensimmäistä kertaa kesäkisoissa.
Suomen menestysmahdollisuudet tulee toki suhteuttaa myös väkilukuun ja sääoloihin, mutta kylmä tosiasia on, vieläkin pienemmät maat onnistuivat paremmin kuin Suomi. Tämä kertoo, että menestys on kiinni vähintään yhtä paljon tahdosta kuin resursseista. Onnistumisen nälkä näyttää olevan erityisen suuri niissä maissa, jotka ovat vielä matkalla hyvinvointivaltioiksi.
Suomi voi silti tälläkin mittarilla vertailtuna katsoa Ruotsiin, jolla on heittää kovia nimiä moniin lajeihin yleisurheilusta pöytätennikseen. Eritoten Ruotsin yleisurheilun nousussa on Suomella oppimista. Suomen heikon menestyksen selitykseksi ei kelpaa, että kilpailu on erittäin kovaa. Kilpa on yhtä lailla kovaa muuallakin kuin urheilussa; kilvassa on vain pärjättävä.
Menestystä ei pidä hakea vilpillisin keinoin. Koska urheilusuoritukset vaikuttavat kansalaistenkin mielialoihin, pelissä on paljon muutakin. Tällä tahdilla suomalaisurheilu menee kuitenkin pelkäksi nostalgiaksi, jossa on pakko turvautua vanhojen sankareiden palvontaan, kun uusia ei tule. Urheilujohdon on syytä katsoa peiliin, tehdä analyysi ja pikaiset johtopäätökset.