EU:n naapuruusyhteistyö on muutoksen tilassa, millä on suoria vaikutuksia myös Pohjois-Suomeen. Lähialueyhteistyön kokonaisuus on Suomessa kateissa.
Suomen ja Venäjän välisessä lähialueyhteistyössä ovat Venäjän puolella vastassa aina samat toimijat: Karjalan tasavalta ja muut raja-alueet, kuten Murmansk, Leningradin alue sekä Pietari, ja selkänojana yhä enemmän Moskova.
Kokouksissa venäläiset puolestaan tapaavat suomalaisia, jotka voivat edustaa maakuntaliittoja, läänejä, naapuruusohjelmia, Barents-ohjelmia, ulkoministeriön lähialueohjelmia, EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelmia, pohjoismaisia yhteistyöohjelmia, tai jotain muuta. Kaikilla näillä on omat sääntönsä ja moninkertaisen mutkikkaat rahoitusmenetelmät.
Venäläistäbyrokratiaa pidetään usein hitaana ja asioita jarruttavana luomuksena. Mutta myös rajan länsipuolella on onnistuttu saamaan aikaan hanke-, projekti- ja ohjelmaviidakko, jonka läpi kulkevat polut ovat vain harvojen ja valittujen tiedossa. Tuohon viidakkoon astuva ei läheskään aina aavista, onko polun toinen pää Brysselissä, Helsingissä vai Oulussa ja kuinka monta hankekomitean seurantakokousta projektisuunnitelmineen on edessä.
Kaikki ei toki suinkaan mene koko ajan mutkikkaampaan suuntaan. Esimerkiksi EU:n uudet naapuruuslinjaukset helpottavat sitä, mitä suomalaisten maakuntaliittojen kautta itärajan yli tapahtuu. Entiset Tacis- ja Interreg-ohjelmat yhdistyvät uusiksi naapuruusohjelmiksi. Tämä koskee myös Karjala-Interreg -ohjelmaa, jossa Suomesta ovat mukana Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu ja Pohjois-Karjala.
Muutoksen myötä hankkeita voi toteuttaa ja rahoittaa molemmin puolin rajaa, kun aiemmin toiminta EU-rahoin oli rajattu Venäjälle. Uusi käytäntö ennakoi vuonna 2007 alkavaa seuraavaa ohjelmakautta, jolloin koko unioni siirtyy ulkorajoillaan uuteen naapuruusinstrumenttiin. Venäjä haluaa itselleen muista EU:n naapureista erillisen roolin, ja myös tähän liittyvät asiat ovat esillä ensi viikolla Haagissa pidettävässä, vaikeaksi ennakoidussa EU-Venäjä -huippukokouksessa.
Käytettävissä olevat välineet alkavat tältä osin olla entistä paremmassa kunnossa. Sen sijaan kysymys ainakin Suomen osalta on, mitkä ovat tavoitteet. Mihin lähialuetoiminnalla pyritään, ja onko kokonaisuus kenenkään hallinnassa?
EU katsoo naapuruusohjelmissaan kaikkia rajoja Välimereltä Barentsin merelle. Suomella on oma lähialuestrategia, joka on voimassa vuoteen 2006. Sen uusiminen osuu siis samaan aikaan EU:n muutosten kanssa. Myös Barentsin alueneuvostossa on käynnissä oman työn uudelleenarviointi, ja ensi vuoden jälkeen Suomesta on tulossa valtioiden välisen Barents-yhteistyön puheenjohtaja. Lisäksi Suomi haluaa alueneuvostoon mukaan Pohjois-Karjalan, joka täydentäisi itärajalle luontevan yhteistyökokonaisuuden.
Itäyhteistyössä vaikuttaa myös EU:n pohjoinen ulottuvuus, jonka täytyisi löytää oma rooli laajentuneessa unionissa ja josta poliittisella tasolla ei tällä hetkellä oikein kukaan tunnu pitävän huolta.
Kaikki tämä tarkoittaa, että nyt levällään oleva lähialueyhteistyö on ryhmittymässä tilanteeseen, jossa Suomi niin halutessaan voisi asettaa selkeät tavoitteet ja hierarkiat toiminnalle. Suomen on tämä tehtävä itse, sillä muilla EU:n ulkorajamailla ei ole yhtä pitkää ja laajaa kokemusta ja näkemystä, ja moni niistä hakee esimerkkiä juuri täältä. Uuden lähialuestrategian tulisi olla selkeä poliittinen linjanveto, ei nykyisenkaltainen katsaus olemassa olevaan toimintaan.