Sisällissodan katsotaan virallisesti alkaneen tammisunnuntaina 28.1. sata vuotta sitten. Suomen hallituksen joukkoina toiminut valkokaarti ryhtyi ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin kanssa riisumaan venäläisvaruskuntia aseista Pohjanmaalla.
Kansanvaltuuskunnan johtama punakaarti oli pari päivää aiemmin vinssannut Helsingin työväentalon torniin punaisen lyhdyn merkiksi työväen vallankumouksen alkamisesta Suomessa.
Kahden kaartin väliset taistelut olivat totisinta sotaa ja terroria, josta myös siviilit kärsivät. Rintama sijaitsi Etelä-Suomessa, mutta sotilaita lähti mukaan pohjoisestakin. Molemmilla oli noin 70 000–80 000 sotilasta. Sota vaati yli 37 000 ihmishenkeä, enemmän kuin talvisodassa.
Vasta itsenäistyneen tasavallan murheellinen alkusoitto kesti tammikuusta toukokuun puoliväliin. Sitä seurasi epäinhimilliset mittasuhteet saanut jälkiselvittely vankileireineen ja teloituksineen.
Vaikka sisällissotaa on tutkittu ja selvitetty runsaasti, ristiriidat leimaavat tapahtumien tulkintoja edelleen. Sodasta muun muassa käytetään useaa eri nimeä.
Limingassa ei tartuttu aseisiin
Limingassa tehtiin 30.1.1918 poikkeuksellinen sopimus suojeluskuntalaisten ja työväenyhdistyksen välillä siitä, ettei paikkakunnalla tartuta aseisiin.
Sopimus myös piti, kun sen solmimista seuraavana päivänä Limingan asemalle saapui junalla Oulun punakaartilaisia. Työväenyhdistyksen puolelta Juho Paldanius ja suojeluskuntalaisista Heikki Matturi vakuuttivat, että Limingassa on jo tehty sovinto.
Vaikka Limingan rauhansopimus ei ollut ainoa laatuaan, historiantutkija Markku Kuorilehto pitää sitä merkittävänä.
– Limingassa oli aika suuret mahdollisuudet, että olisi päädytty toisenlaiseen ratkaisuun. Työväestöä oli paljon ja aktiivisia toimijoita molemmilla puolilla.
Kaleva julkaisee kevään aikana muistovuoteen 1918 liittyviä juttuja. Näkökulma on niin aikalaistarinoissa kuin myöhemmissä, historiallisesti tarkentuneissa käsityksissä.
