Kirjoittaja on professori, ulkoasianneuvos.
Median kulttihahmoksi nousi taannoin Tallinnan Pronssisoturi. Sitä käsittelevässä uutisoinnissa pisti silmään kolme piirrettä. Niistä yksi oli toimittajien yleistietämyksen kapeus, mihin puutteeseen ministeri Aatos Erkkokin kiinnitti vastikään huomiota. Sitä paitsi asiaa käsitteli usein toimittaja, joka taustansa vuoksi kykeni tuskin suhtautumaan aiheeseen objektiivisesti. Kolmas tunnusomainen piirre oli, että uutisten kärjeksi nostettiin, eivät väkivaltaiset mellakat eikä esimerkiksi hautarauhan rikkominen, vaan Venäjän puuttuminen Viron sisäisiin asioihin.
Närkästyksen ymmärrän, mutta toisaalta jo Urho Kekkonen taisi aikanaan todeta, että jos lähdemme moraalisten tuomioiden tielle, se tie on päättymätön. Uskottavuutta moralisoivalle paheksunnalle antaisi tietysti se, jos oma porstua olisi siltä osin puhdas. Mutta miten mahtaa olla sen asian laita? Otetaan esimerkki kaiken varalta vuosikymmenten takaa, jotta kukaan ei pahastuisi.
Kenraalimajuri Andres Larka ja asianajaja Artur Sirk perustivat vuonna 1929 Viroon Vapaussotureiden liiton (vapsit). Sen esikuvat oli haettu - kuten monien tuonaikaisten suomalaistenkin järjestöjen - Italiasta ja Saksasta. Liitto oli antikommunistinen, antisemitistinen ja edusti sotaisaa kansallisuusaatetta. Se pyrki haastamaan vallitsevan parlamentaarisen järjestelmän ja mitä ilmeisimmin myös kaatamaan sen.
Liitto politisoitui nopeasti. Se onnistui muuttamaan itsensä kansanliikkeeksi ja saman tien keskeiseksi vaikuttajaksi politiikassa. Vapsit voittivat kunnallisvaalit ja hallitsivat käytännössä tärkeimpiä kaupunkeja Tallinnaa, Tarttoa ja Narvaa. Heidän ajamansa uusi perustuslaki hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä, minkä jälkeen he ryhtyivät nostamaan perustajaansa Larkaa riigivanemiksi. Näytti siltä, että se onnistuisi, samaten kuin yksinkertaisen enemmistön saaminen vapseille riikikogussa.
Tässä vaiheessa toimitusministeristöä johtava Konstantin Päts julisti 12.3.1934 Viroon poikkeustilan, nimitti kenraali Johann Laidonerin ylipäälliköksi, vangitutti vapsien johdon ja lakkautti liiton toiminnan. Sen jälkeen Päts toimi virkaa tekevänä valtionpäämiehenä. Riikikogua ei hajotettu, mutta sitä ei liioin kutsuttu koolle. Käytännössä Päts ja Laidoner kaappasivat vallan niiltä, jotka itse asiassa olivat yrittäneet samaa.
Jo tässä vaiheessa vapsien suomalaiset hengenheimolaiset, ennen muuta oikeistoradikaalinen IKL ja sen lehdistö, ryhtyivät mielipidevyörytykseen Viron uutta valtionjohtoa vastaan. Se johti Viron hallituksen Suomelle esittämiin toistuviin vastalauseisiin, ja kun ne eivät tehonneet, Viron lehdistön voimakassanaisiin vastahyökkäyksiin, joissa korostettiin, että Suomen lehtien sekaantuminen Viron sisäisiin asioihin oli ylittänyt jo kaikki sopivaisuuden rajat.
Ennen pitkää maiden väliset suhteet olivat ajautumassa yhä pahempaan solmuun. Ensin suomalaiset auttoivat vapauttamaan vangitun Sirkin. Lähinnä asialla olivat IKL:n puitteissa toimivan Sinimustat-järjestön aktiivit. Sirkin saatua oleskeluluvan Suomesta samat piirit ryhtyivät avittamaan tätä ja maan alla toimivia vapseja näiden hankkeissa Pätsin hallinnon väkivaltaiseksi syrjäyttämiseksi. Suomalaiset järjestelivät yhteyksiä, välittivät varoja, hankkivat aseita ja toimittivat niistä jo osan Viroon. Suomessa myös painettiin vallankaappauksessa käytettäviä julisteita sekä kerättiin ammuksia ja räjähteitä.
Joulukuun alkuun 1935 kaavailtu vallankeikaus epäonnistui, kun Viron viranomaiset saivat siitä vihiä ja pidättivät maassa toimivat aktiivit. Samalla löydettiin kosolti aineistoa, joka todisti Sinimustien sekaantuneen vallankaappausyritykseen. Todisteet johtivat sittemmin järjestön toiminnan kieltämiseen Suomessa.
Suomen ja Viron välisissä suhteissa vahinko oli jo kuitenkin tapahtunut.
"Osa Suomen lehdistä jatkaa halventavia kirjoituksia Virosta, mikä merkitsee kapinayrityksen kiertoteitse tapahtuvaa hyväksymistä. Jokaiselle virolaiselle on katkeraa kuulla, että terroristien julistukset, päiväkäskyt ja niin edelleen on tuotu valmiiksi painettuina Suomesta, samoin käsikranaatit, pommit ja muut murha-aseet, jotka osaltaan ovat peräisin Suomen asetehtaista. Epäilemättä Suomen viranomaisten edustajat ovat jo ehtineet tutustua asiakirjoihin, jotka ehdottomasti osoittavat, että Viron kapinayritystä on mitä vakavimmin valmisteltu Suomessakin."
Näin kirjoitti Viron hallituksen pää-äänenkannattaja ja muut lehdet säestivät. Nootteja singahteli Suomen ulkoministeriöön taajaan. Kuin pisteenä i:n päälle ulkoministeri Julius Seljamaa korosti puheessaan vuoden 1936 alussa, etteivät suomalaiset oikeistoradikaalit olleet ainoastaan tavoitelleet kumousta Virossa, vaan samalla myös maan saattamista "mullistavien ulkopoliittisten tapahtumien partaalle". "Sormet pois Viron sisä- ja ulkoasioista", ministeri viestitti Helsinkiin.
Moni heimoaktiivi Suomenlahden molemmin puolin oli kuulevinaan jo "Suomen sillan" rusahtelevan. Eivätkä maiden väliset suhteet ehtineetkään enää palata entiselle harmoniselle tasolleen ennen maailmanpalon puhkeamista. Siitä piti osaltaan huolen monia suomalaistoimittajia jo tuolloin riivannut ylemmyydentuntoinen iso veli -kompleksi.
Osattiin sitä siis Suomessakin sekaantua naapurien sisäisiin asioihin. Ja on osattu myöhemminkin.
Miten sanoikaan ironian mestari Stanislaw Jerzy Lec: "Isänmaallisuus ei tunne toisten maiden rajoja."