Joskus käy niin, että kaupan kassaneidillä on superkaunis ranneketju, jota tekisi mieli ohimennen kehaista. Suu jo avautuu, mutta kiittävä lause tukahtuu tekoyskäksi. Sitä ei vaan kehtaa. Kun ei ole tapana sanoa kiitosta ja ole hyvää kummempaa.
"No en kai minä nyt voi/kehtaa/uskalla/tohdi", on lausesikermä, jonka taakse on helppo vetäytyä silloin kun pitää puolustella tekemättä jättämisiään. Siis niitä sellaisia hommia, jotka kutkuttavalla kiehtovat ja joista voisi tulla hyvä mieli.
Mikä tämä on, tämä sisäinen jarru, joka estää ostamasta hupsua mutta ihanaa paitaa? Se, joka pidättää rehellistä ja lämmintä naurua oudossa kahvipöydässä, vaikka olisi paljon mukavampi nauraa niin, että napit sinkoilevat. Sen kuulee usein sanovan hauskoihin ehdotuksiin, että "katsotaan, jos on aikaa".
Mistä se on tullut, ja kuinka sen saa pois päältä?
Onko se peruja varhaisteiniajalta, jolloin pahimmillaan ei olisi kehdannut olla olemassa. Olo oli silloin samalla tavalla kiusaantunut kuin sisäisen jarrunkin kirskuessa.
Jep jep, olen aiemmin nauranut (sisäisesti tietenkin) elämäntapaguruille,
jotka silmät palaen vauhkoavat nautinnollisemmasta elämästä, joka toteutuu kun loikkaa irti kehyksistä, joilla on itsensä raamittanut. Kuten kulttisarja Pasilassakin taannoin naljailtiin: pitää uskaltaa uskaltaa.
Niin, naljailtiin.
Sitten huomasin vuosikaudet jatkuneesta kroonisesta muka-ajanpuutteesta huolimatta vastaavani "no, miksei" niihinkin ehdotuksiin, jotka tuntuivat hieman pelottavilta. Juuri sillä kiehtovan kutkuttavalla tavalla.
Sen jälkeen olen löytänyt itseni paikoista, joihin en olisi välttämättä uskonut päätyväni. Kuten pelaajana jalkapallokentiltä. Järjestelemässä muutaman tuhannen ihmisen tapahtumia. Värkkäämässä teemailtoja. Ratsastusvaellukselta. Juontajana konserttilavalta sponsorivetimissä. Uimasta suihkulähteessä. Alunperin soittotaidottoman tyttöbändin kanssa keikoilta, joita on ollut lähes yhtä monta kuin treenejäkin. Ensikertalaisena lumilaudan päältä ja snoukkavideolta youtubesta. Kohta "surffaan" rantapummina Baskimaalla...
Innostus näyttää todella synnyttävän innostusta. Esimerkiksi toisesta lumilautailulaskusta tehty video on naurattanut pissat housussa jo kymmeniä. Lisäksi se madalsi muidenkin aikuisten ensikertalaisten kynnystä nousta laudalle. Bändihommatkin tuntuvat naurattavan paitsi itseä myös muita.
Ei tämä nyt ainakaan väärin ole.
heidi.hietala@kaleva.fi