Marraskuun hyökkäys Kiestingin Louhen kylän seutuvilla 1941. Neuvostoliittolaisia on konetuliaseiden kanssa edessä. Motti pitää saada puretuksi.
Rinteessä siintää betonikorsu, jota kohti konttaa suomalainen ryhmänjohtaja. Hän kaatuu. Toinen kaveri yrittää samaa, ja haavoittuu.
Kolmas mies on 20-vuotias nuorimies Toivo Heikkinen, jonka on pakko lähteä liikkeelle. Neljä kasapanosta vyöllä, yksi kädessä hän ryömii hiljakseen eteenpäin.
Tänään itsenäisyyspäivänä kun Toivo Heikkinen laskee seppeleen sodassa kaatuneiden muistoksi, hän muistaa kaiken kuin eilispäivän. Ja kun Toivo ja Taimi Heikkinen laulavat oman pitäjän itsenäisyysjuhlassa "Oi maamme Suomi, synnyinmaa..." mikään ei ole itsestään selvää.
"Viereisessä puussa räjähti melkein heti, kun pääsin liikkeelle, ja sirpaleet iskeytyivät käteeni. Joukkosidontapaikalla sain huomata, että se oli jo aivan täynnä poikia."
Toivo Heikkisen mieleen on jäänyt, kuinka eräs muhoslainen poika pyysi moneen kertaan vettä. Rinnassa olevasta avohaavasta pulppusi verta sydämen sykkeen tahtiin, eikä nuorukaisen toivetta voitu enää täyttää.
"Kun ei niin ei", nuori mies sanoi ja kuoli.
Myös Toivo Heikkiselle oli käydä huonosti, sillä yksi haava jäi sitomatta ja matkalla Kiestingin kenttäsairaalaan miehen pelättiin vuotavan kuiviin.
"Kenttäsairaalan lääkäri oli joko hyvin väsynyt tai humalassa, sillä hoitaja joutui tukemaan häntä", Heikkinen muistelee.
Kun lääkäri kaivoi sirpaleita pois, hän kysyi, tahtooko Toivo Heikkinen sirpaleen muistoksi tapahtuneesta.
"Minä sanoin, että en tahdo, hyvä jos pääsen niistä eroon, ja nakkasin sirpaleen saman tien menemään."
Ei Toivo Heikkinen sirpaleista kuitenkaan eroon päässyt, sillä olkapäässä ne tulivat mukana kotiin ja ovat olleet osa miestä aina näihin päiviin saakka. Myöhemmin puoliso löysi sirpaleen myös miehensä korvasta.
Sota-aikana ei pelkästä tulituksesta selviytyminen merkinnyt välttämättä elämään selviämistä.
Kun Toivo Heikkinen pääsi Kuusamon kenttäsairaalaan, hänet oli määrä tulla hakemaan jatkohoitoon Ouluun lentokoneella. Konetta ei koskaan näkynyt.
"Se oli pudonnut jäihin."
Oulun sotasairaalassa Heikkisen olkapää pistettiin myöhemmin umpikipsiin sillä seurauksella, että haava mätäni ja mies virui päiviä yli 40 asteen kuumeessa. Kotiin ilmoitettiin jo, että teidän poika ei taida kauan elää.
Mutta Toivo toipui, ja vaikkei lähtöä tullut enää rintamalle, palveli hän maata monella lailla aina vanginvartijasta poliisin tehtäviin saakka.
Tanssiaisista Toivo Heikkinen löysi sirkeäsilmäisen vaalalaisen Taimin. Nuori perhe asettui asumaan ensimmäistä yhteistä kotiaan Pudasjärvelle. Sitä ennen Toivo oli ehtinyt saada jonkin verran metsäalan koulutusta ja työtä hän sai Pudasjärven metsänhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajana maininnalla: "puolankalaisena tottunut oloihin".
Olot eivät helppoja olleetkaan. Myös sodassa vammautunut käsi muistutti olemassaolostaan.
"Sydänmailla matkat olivat pitkiä ja pakkaset kovia, kun kuljin linja-autolla ja suksilla metsänhoitoyhdistyksen puolesta valvomassa asutustilojen metsienhoitoa. Reissut saattoivat kestää viikkoja."
Pudasjärveltä perhe siirtyi Ranuan Sarakylälle, ja sieltä takaisin Pudasjärvelle, missä aikaa vierähti 16 vuotta, kunnes Haukipudas kutsui 1955. Perheen ainoa tytär Leena syntyi vuonna 1961.
Vuonna 2005 Toivo ja Taimi Heikkinen elävät hämmentävää aikaa. Ikä on korkea, ja vaikka he ovat poikkeuksellisen nuorekkaita ja virkeitä, tulevaan on pakko varautua.
"Olemme laittaneet kotimme myyntiin ja muutamme pian hissilliseen kerrostaloon."
Ei ole helppoa muuttaa pois kodista, jossa on asunut 35 vuotta.
"Ajattelemme sitä asiaa koko ajan", Toivo ja Taimi Heikkinen sanovat.
Ja kuitenkin: "Jos jompikumpi meistä jää yksin, ei toinen pärjäisi yksin omakotitalossa."
Taimi ja Toivo Heikkinen saisivat kodinhoitoapua jo paljonkin, mutta he eivät ole halunneet ottaa kaikkea vastaan.
"Mitä minä sitten tekisin?" 79-vuotias Taimi Heikkinen kyselee. Taimi käy päivittäin kävelylenkillä Toivonsa kanssa. "Hyvin meillä on elämä mennyt."
Sotien veteraaneista nuorimmat ovat jo 80-vuotiaita. Toivo Heikkinen sanoo luottavaisesti, että Suomessa on hieno nuoriso. Kyllä se ottaa ohjat käsiinsä. Hänen omassa kädessään oleva haava on arpeutunut, mutta kaikkia sirpaleita ei saada koskaan pois.
"Päivääkään ei mene, ettenkö muistaisi, mitä siellä tapahtui."