Poliittiset virkanimitykset ovat nyt vastatuulessa, ja epäpoliittisuus on muutenkin muotia. Hurskaat puolueet vannovat enemmänkin ammatillisen pätevyyden kuin poliittisen sopivuuden nimiin.
Eihän tässä vain ole kysymys siitä, että puolueet ovat huomanneet, kuinka keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän myötä epäpoliittisuus on yhtäkkiä suosittua?
Sipilä sanoi, että jos Kuntien eläkevakuutuksen Kevan toimitusjohtaja Merja Ailus joutuisi lähtemään, keskusta ei esittäisi perinteiselle mandaattipaikalleen omaa ehdokastaan.
Ailuksen lähdön takia Sipilä joutuu nyt lunastamaan lupauksensa. Sipilä meni vielä pidemmälle sanomalla, että ”sulle mulle -nimityskulttuurin aika on kerta kaikkiaan ohi”.
Olisi kiva tietää, ovatko diehard-keskustalaiset aidosti samaa mieltä uuden tyylin puheenjohtajansa kanssa.
Vanhana hallituspuolueena keskusta on Sdp:n ohella rohmunnut eniten poliittisia virkanimityksiä. Ne ovat olleet molempien puolueiden pitkäaikainen nautintaoikeus.
Virkanimitykset tulivat muotiin 1970-luvulla. Ilmiö sai irvokkaita piirteitä, kun keskustalla ja demareilla oli joissakin ministeriöissä tuplamiehitys. Yleisradio oli täynnä puolueiden nimikkoedustajia, toimittajia myöten.
Emeritusprofessori Heikki Paloheimo sanoi Ylessä, että poliittiset virkanimitykset yleistyivät taas 1990-luvulla, kun valtioneuvoston päätöksentekoa hajautettiin ja kun ministerit pääsivät tekemään itse nimityksiä.
Sipilän kannanotto joutuu vielä suurempaan testiin jos ja kun keskusta nousee vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen hallitukseen ja kenties vielä pääministeripuolueeksi.
Puolueiden kykyä ylipäätään vastustaa poliittisten virkanimitysten houkutusta mitataan ensi vaalikaudella erityisen kovasti.
Korkeita virkapaikkoja tulee seuraavalla vaalikaudella tarjolle normaali enemmän, koska Suomen väestörakenteen takia eläköityminen on kiivaimmillaan noina vuosina.
Rulla on pyörinyt perinteisesti niin, että aina kun jakoon tulee merkittäviä virkapaikkoja, hallituspuolueet miehittävät ja naisittavat niitä voimasuhteidensa mukaan. Sama periaate on käytössä kunta- ja maakuntatasolla.
Käytännöstä ei ole vieläkään paljon poikkeuksia, vaikka jäsenkirjan painoarvo on laskenut ja vaikka räikeimmät poliittiset nimitykset ovat harvinaistuneet pahimmista vuosista.
Viime vuosien johtava hallituspuolue kokoomus ei ole suinkaan puhdas pulmunen. Se on ottanut siekailematta osansa vapautuvista huippuviroista.
Sipilän avauksen uskottavuutta jäytää eniten se, että hän esitti sen oppositiojohtajana. Oppositiossa ollessaan puolueilla on suuremmat vapaudet kuin hallituksessa. Oppositiopuheista ei joudu kovin herkästi tilille.
Jos keskusta nousee hallitukseen ja etenkin päähallituspuolueeksi, poliittista virkanimityksistä luopumalla sillä olisi mahdollisuus luoda uutta poliittista kulttuuria.
Kaikella kunnioituksella: on vaikea kuvitella, että tärkeimmäksi saati ainoaksi virkanimitysperusteeksi voisi joskus nousta pätevyys. Se on hieno tavoite, mutta epäillä tuota sopii.
Puolueet sanovat kerkeästi, ettei jäsenkirja saa olla este virkanimitykselle. Ei tietenkään eikä se ole totta vieköön ollut este. Se on ollut useammin ehto kuin este.
Sekin olisi jo jotakin, että pyrittäisiin vähentämään poliittisia virkanimityksiä nykyisestä.
Liike olisi tässäkin asiassa tärkeämpi kuin päämäärä. Miksikö? Koska väitän, että päämäärää eli poliittisten virkanimitysten lopettamista on mahdoton saavuttaa.
Virkojen tavoittelu kuuluu politiikan luonteeseen. Niin kauan kuin on puolueita, ne haluavat valtaa. Ja virkamiehillä sitä on, vaikka he virallisesti vain valmistelevat päätöksiä poliitikkojen ohjeistusten mukaan.
Vaikka Sipilä onkin uuden ajan poliitikko, hänen ajatuksensa siitä, että poliittisten virkanimitysten aika olisi ohi, on kaunis mutta naiivi.
Sipilä huomaa tämän kunhan on ollut politiikassa kyllin kauan.