Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä (kesk.) on saanut lyhyen pääministeriuransa aikana kouriintuntuvan opetuksen siitä, miten suomalainen poliittinen järjestelmä toimii. Siihen eivät päde hänelle paremmin tutut liike-elämän pelisäännöt.
Vuosikymmenien kuluessa muotoutuneet jähmeät rakenteet ympäröivät poliittista keskustelu- ja päätöksentekokulttuuria. Niitä ei niin vain muuksi muuteta.
Järjestöjen yhteiskuntasopi-mukselle asettamat ennakkoehdot ovat osoitus tästä. Tosin hallitus sai mitä tilasi asettamalla omia reunaehtojaan.
Sipilän hallitus aloitti tällä viikolla valtion ensi vuoden tulo- ja menoarvioesityksen käsittelyn tilanteessa, jossa talouden näkymät ovat huonot. Kasvun merkkejä ei ole ilmassa, mikä tietää työttömyyden lisääntymistä. Heikko talouskehitys tuo painetta julkisten menojen leikkauksiin, mikä osaltaan kiihdyttää kielteistä kehitystä.
Kehityksen suunnan muuttamisessa Sipilä on pannut ison painon markkinoimaansa yhteiskuntasopimukseen, jonka avulla tavoitellaan kilpailukyvyn parantamista ja sitä kautta kasvua talouteen.
Alunperin sopimus piti solmia jo ennen hallituksen muodostamista, mutta varsin pian Sipilä huomasi törmänneensä muuriin, jota ei niin vain sivuuteta. Niinpä hän joutui taipumaan aikataulussa. Nyt aikaa on pitkälle ensi vuotta.
Yhteiskuntasopimuksen ensimmäisen yrityksen kaatumisen taustalla kummittelee vanha tapa hoitaa asioita. Mitä enemmän kukin osapuoli asettaa ennakkoehtoja, sitä mutkikkaammaksi käy tie toimivaan lopputulokseen.
Ehtojen asettamisen aloitti hallitus itse. Tahtoen tai tahtomattaan se sai mitä tilasi. Järjestöt toisensa perään löivät pöytään omia ehtojaan. Kaikki menee kuin entisen tupokäsikirjan mukaan.
Alunperin tarkoitus oli saada aikaan jotain uutta, mutta nyt ainakin alkuasetelmat lupaavat jotain vanhaa. Saa nähdä, mitä tästä jää käteen vai jääkö mitään muuta kuin tyhjää puhetta ja poliittisten irtopisteiden keruuta.
Yhteiskuntasopimuksen tarpeellisuus tiedostetaan laajalti, mutta ei näköjään sitä, mitä se vaatii sopijaosapuolilta. Tarpeen oivaltamisen rinnalla pitää olla tahto toimia samaan suuntaan. Se edellyttää kykyä poistua omalta mukavuus-
alueelta. Ainakaan vielä tätä valmiutta ei ole ilmennyt.
Rakenteelliset uudistukset on toinen pilari, johon hallitus panee toivonsa välttääkseen kehitystä vahingoittavia lisäleikkauksia.
Rakenneuudistuksista puhuttiin paljon 1990-luvun laman aikana. Myös tuolloin törmättiin vanhojen tapojen muuriin. Rakenteita muutettiin jonkin verran, mutta tulokset eivät olleet rohkaisevia. Jos yksi epäkohta voitettiin, saatiin tilalle monta uutta pulmaa.
Sipilän hallitus on samassa tilanteessa. Jos se yrittää ratkaista ongelman yhdellä tavalla, synnyttää se uusia vaikeuksia. Enemmän kuin tuhannen euron kysymys on, miten päätöksentekokulttuuri saataisiin ylös vanhoista urista.
Pääkirjoitus