Tämä viikko valaisi erinomaisesti sitä, miten tuleva pääministeri Juha Sipilä aikoo toimia tasavallan toimitusjohtajana.
Kaksi esimerkkiä Sipilän omaperäisestä taaplaustyylistä ovat kaatunut yhteiskuntasopimus ja tulevien hallituspuolueiden valitseminen.
Sipilä yritti ilmeisen vilpittömin mielin saada aikaan yhteiskuntasopimuksen etujärjestöjen kanssa. Sopimus olisi ollut huomenlahja, jonka avulla edessä ei olisi ollut niin rankkoja aikoja ja päätöksiä kuin nyt on.
Kun sopimus ei ottanut syntyäkseen muutamassa päivässä, Sipilä katkaisi neuvottelut etuajassa. Niille oli alun perin varattu aikaa torstaillekin, mutta musiikki loppui jo keskiviikkoiltana.
Joku toinen olisi voinut jatkaa neuvotteluja yömyöhäiseen ja dramaattisten vaiheiden jälkeen tulla kertomaan tv-kameroille puolivillaisesta kompromissista.
Sipilä ilmoitti sopimuksen kaatumisesta ensimmäiseksi blogissaan. Karua.
Perussuomalaisten ja kokoomuksen valinta keskustan hallituskumppaniksi ja siitä kertominen olivat yhtä insinöörimäisiä ratkaisuja. Poliittista draamaa ei ollut nimeksikään: ensimmäiseksi julkisuuteen perusporvarihallituksesta pääsi kertomaan vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki!
Voisi kuvitella, että Sipilän kokonaisarvio muovautui suurin piirtein näin sen jälkeen kun varmistui, ettei SDP halunnut samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa.
1) Taskulaskimeen kolmen suurimman eduskuntapuolueen edustajamäärät: keskusta 49, perussuomalaiset 38, kokoomus 37 = 124 paikkaa = 62 prosenttia 200:sta.
2) Mitä vähemmän hallituspuolueita, sitä tiiviimpi hallitusohjelma, sitä vähemmän ministerisalkkuja ja sitä helpompi salkkujako.
3) Miksi ottaa pienempiä puolueita mukaan, kun ei ole pakko? Se tietäisi ylimääräisiä puolueiden välisiä kärhämiä ja puolueiden erityisvaatimusten huomioon ottamista.
Sipilän laskuopin takia etenkin ikihallituspuolue RKP:lle kävi kylmät. RKP:n ja perussuomalaisten välille olisi tullut helposti hankausta, ja kokoomus olisi saanut RKP:stä helposti liittolaisen. RKP:n uhraaminen takasi sen, että keskusta pysyy hallituksessa paremmin kuskin paikalla.
Hallituspohjan syntymisen kannalta tärkein päivä oli maanantai. Se meni kokonaan keskusteluun perussuomalaisten kanssa.
Keskusta halusi vetää perussuomalaiset vastuuseen, kulumaan ja silmällä pidettäviksi. Neljä vuotta lisää oppositiota, ja perussuomalaiset olisi voinut nousta jo suurimmaksi puolueeksi.
Kokoomus ei ole keskustalle hallituksen kolmospuolueena niin vaarallinen kuin kakkospuolueena. Vain kolmen puolueen hallituksessa kokoomus jää riitatilanteissa helposti yksin kahta muuta vastaan.
Nopea hallituspohjaratkaisu takasi sen, että keskustelu Sipilän ensimmäisestä poliittisesta epäonnistumisesta, yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta, hautautui äkkiä jatkouutisten alle.
Sipilää ei voi moittia yrittämisen puutteesta, ehkäpä sentään sinisilmäisyydestä. Sipilän korkealle asettaman riman pudottaneet etujärjestöt kyllä kiittelivät häntä kauniisti, mutta pudottivat riman tylysti.
Etenkin työntekijäjärjestöt saavat katsoa peiliin. Yhteiskuntasopimuksen kaatumisesta seurasi, että maahan tulee perusporvarihallitus ja että ay-liikkeen perinteinen aisapari SDP jää oppositioon. Eteläranta sen sijaan sai perusporvarihallituksen.
Oma lukunsa oli Etelärannan lupailu yrityspomoille osoitettavasta kohtuussuosituksesta. Oikein tuli tippa linssiin moisesta kädenojennuksesta.
Demarijohtaja Antti Rinne julistaa jo, että luvassa on kylmää kyytiä. Näin varmaan on, mutta se on osin ay-liikkeen itsensä aiheuttamaa. Toimimalla toisin ay-liike ja SDP olisivat päässeet vaikuttamaan kyydin lämpötilaan.
Onko edessä vuosien 1991–95 Esko Ahon hallituksen ajan toisinto?
Lokakuussa 1991 yritettiin Kalevi Sorsan johdolla korjata repsahtanutta kilpailukykyä palkkojen alennuksella. Se ei kelvannut ay-liikkeelle eikä Etelärannan devalvaationälkäisille patruunoille.
Kun hallitus yritti leikata lomarahoja ja heikentää työttömyysturvaa, ay-liike uhkasi kahdesti yleislakolla.