Valtiopäivien avajaisissa oli keskiviikkona ilmassa pientä jännitystä: mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoo ja etenkin miten väliaikainen puhemies Juha Sipilä selviytyy tulikasteestaan tasavallan paraatipaikalla?
Niinistö piti tyylilleen uskollisen puheen, ja Sipilä selviytyi tyylikkäästi, hänenkin puheensa oli pitäjänsä näköinen.
Finlandia-talon määrämuotoisten tapahtumien päälle lisään tämän aistihavainnon: presidentti ja tuleva pääministeri näyttivät heti löytäneen toisensa. Tietysti siinä saattoi olla mukana ripaus kohteliaisuutta, mutta vahvaksi vaikutelmaksi jäi, että akseli Niinistö–Sipilä toimii.
Kun Sipilä puhui taloudelliselta ja poliittiselta johdolta nyt edellytettävästä kohtuullisuudesta, Niinistö nyökkäili. Se oli kuin suoraan Niinistön puhearsenaalista. Mutta mutta: asia on helpommin politiikassa sanottu kuin yritysten johdossa ja Etelärannassa edes hyväksytty saati tehty.
Suomelle on suureksi eduksi, että avainpäättäjät vetävät yhtä köyttä. Näin ei aina ole suinkaan ollut.
Vaikka presidentti Mauno Koivisto ja pääministeri Esko Aho tulivat eri puoluetaustoista, heidän yhteistyönsä rullasi. Kokenut Koivisto antoi nuorelle pääministerille tuulensuojaa ja kerran jopa delegoi hänelle uudenvuodenpuheen pidon.
Sen sijaan Ahon ja Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren välit eivät olleet häävit. Herrojen riitely huipentui niin sanotuissa Korfun juhannushäissä 1994, kun Ahtisaari otti Suomen paikan EU-huippukokouksessa Ahon nenän edestä.
Presidentti Tarja Halosen välit pääministeri Paavo Lipposeen olivat koko ajan kirpeät huolimatta samasta puoluetaustasta – tai ehkä juuri siksi.
Niinistö on puolestaan läksyttänyt melko avoimesti väistyvää pääministeriä Alexander Stubbia. Tämä sai osansa myös valtiopäivien avajaisissa, kun Niinistö varoitteli rakentamasta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa emootion tai hetkittäisen näkymän varaan.
Niinistön omia tukistelevassa sananrieskassa voi olla ripaus presidentinvaalikampanjaa. Vaaleihin on sentään enää alle kolme vuotta.
Niinistö tarjoutui tukimieheksi Sipilän tulevan hallituksen edessä oleviin taloustalkoisiin. Sipilä otti ilmoittautumisen mielihyvin vastaan.
Presidentin ilmoittautuminen ei ole ongelmaton juttu. Yksi valtiosääntökonkari puhisikin puheen jälkeen, että presidentti ”tulkitsi toimintakenttäänsä laveasti”.
Presidentillä on valtaa sisä- ja talouspolitiikassa vain nimeksi. Niinistöllä on niistä kokemusta, ja häntä voi poltella ajatus osallistumisesta. Tätä tärkeämpää olisi, että presidentti yleensä tukisi hallitusta kuin hallitusta koivistomaiseen tyyliin.
Sipilän pääministeritontin kannalta rajankäynti presidenttiin päin on tärkeä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sekä EU-politiikassa. Hänellä on noista kaikista vähän kokemusta, ja siksi vallan rajapinnassa voi olla edessä väreilyä.
Presidentin rooli saattaa pullistua myös, jos ulko- ja puolustusministereiksi tulee tuoreita kasvoja. Hallituksen ominaispaino suhteessa presidenttiin on sitä suurempi, mitä kokeneempia voimia näille paikoille tulee.
EU-politiikasta ylipäätään voi kehkeytyä potentiaalisten hallituspuolueiden välillä kova vääntö. Sipilän puolueille esittämien kysymysten liitteessä sanotaan esimerkiksi, että unionin talouspoliittisen koordinaation syventämisestä tulisi luopua. Hallitusohjelmaan kirjattava muotoilu on ainakin tällaisenaan vaikea pala etenkin kokoomukselle ja vihreille.
Sipilän toinen tärkeä rajapinta on hänen oma puolueensa. Sipilän on pystyttävä heti kärkeen osoittamaan, etteivät irvailut hänen takanaan olevasta, keskustan konkareista koostuvasta vahakabinetista, pidä paikkaansa.
Vahakabinettipuheiden vaientamiseksi ei riitä se, ettei Paavo Väyryselle irtoa ministerin salkkua.
Kempeleen mies muovaa näinä aikoina tulevan pääministeriytensä kannalta tärkeitä reviirirajoja. Niissä pitää olla tarkkana, sillä kerran syntymään pääseviä käytäntöjä ja rajoja on vaikea myöhemmin muutella.
Politiikassa valtatyhjiö täyttyy aina ja äkkiä, noudattamatta insinöörien prosessikaavioita.