Väki Aspen-hallissa kohahtaa, osa nousee seisomaan ja osoittaa suosiotaan.
Ei, ei... punatrikoinen painija ei viskannut sinitrikoista viiden pisteen edestä eikä kukaan selättänyt ketään. Haaparannan halliin astelee sisään mies, joka hahmo ja karisma täyttävät koko oviaukon.
Aleksander Karelin, Siperian karhu on tullut kylään.
Täältä kaikki alkoi, 17 ja puoli vuotta sitten - silloin, kun Aspen-hallia ei vielä ollut.
Joulukuussa 1986 Aleksander Aleksandrovich Karelin astui Haaparannan urheilutalolla puntariin tuntemattomana nuorena neuvostoliittolaisena painijana. Haaparanta cup oli nuorukaisen ensimmäinen kansainvälinen miesten turnaus. Silloin jättiläisestä ei vielä kirjoitettu suuria otsikoita, mutta sen jälkeen otsikoiden kirjasinkoko on ollut tapissaan.
Keväällä 1988 Karelin tuli mukaan miesten arvokisoihin. EM-kisoista alkoi voittokulku, joka on urheilun historiassa vertaansa vailla: 25 arvokisat ja 24 kultamitalia, voittoja voittojen perään - 12 vuotta yhden miehen ylivoimaa.
Karelin istutetaan EM-molskin äärelle kunniapaikalle Haaparannan oman suuren miehen Tomas Johanssonin viereen. Selkään taputtajia, poskelle suukottajia ja kädestä vatkaajia riittää. Niin ja tietenkin pieniä punaposkisia nimikirjoituksen pyytäjä - heille Siperian karhu näyttää nallemaisen puolensa: jokainen saa nimmarin lisäksi isolta mieheltä lempeän hymyn.
Ihmishissi
Aleksander Karelin on viime vuosituhannen ylivoimaisin urheilija. Ainoa kauneusvirhe, tappio arvokisoissa, hänen meriittilistaansa tuli tämän vuosituhannen puolella vuoden 2000 olympialaisissa Sydneyssä.
Lähes mahdottomaksi uskotun tempun teki olympiafinaalissa USA:n Rulon Gardner. Hän kellisti mestarin yhdeksän minuutin uuvuttavan taistelun jälkeen yhdellä pisteellä: 1-0. Lyömättömän painijan ura loppui yllätystappioon.
Kysymys uran viimeisestä ottelusta ei Karelinia lämmintä. Otsa menee kurttuun ja kielitaito hukkaan.
"Sorry, I don't understand", hän sanoo ja kääntää kysyjälle leveän selkänsä.
Moni raskaansarjan painija on saanut kouriintuntuvalla tavalla tutustua Karelin ylivoiman syihin. Voimaa miehessä oli kuin pienessä kaupungissa, kädet olivat lyhtypylvään ja leipälapion risteytys eikä painitaidoissakaan ollut moitteen sijaa.
Karelin loi itselleen tyylin, jota ei hetkauttanut mikään. Hänen uransa aikana painisääntöjä ja ottelusysteemejä veivattiin eteen ja taakse. Välillä oli kunniassaan matto- ja välillä pystypaini. Välillä painittiin yhtä soittoa ja välillä jaksoissa.
Karelinille se oli yksi ja sama: Hän otti vastustajan toisen käden pihteihinsä, ujutti toisen leipälapioistaan tuon onnettoman selkään ja käänsi miehen mattoon. Moni kierähti tuossa vaiheessa suosiolla selälleen, sillä se toinen vaihtoehto ei ollut kovin houkutteleva. Karelinin juntta sai 130-kiloisten miesten ihon kananlihalle.
"Se oli liike, jossa ei menettänyt vain otetta voitosta - siinä menetti kasvonsa. Sitä paitsi Karelinin juntta oli kivuliain liike, jonka tiedän", Atlantan (1996) olympiahopeamitalisti USA:n Matt Ghaffari on sanonut.
"Hän oli ihmishissi."
Jumalan lahjat
Karelin on ollut pois molskilta kohta neljä vuotta. Painimaton ihmeellisessä maailmassa hän viihtyi lähes kaksi vuosikymmentä.
Molskin ääressä mies viihtyy yhä. Kaihoisasta katseesta päätellen syvällä lihasmassan alla sielussa palaa halu takaisin tosi toimiin - tai sitten mies on vajonnut omiin muistoihinsa.
Moni huippu-urheilija jatkaa uraansa valmentajana. Karelin on eri maata. Hän ei valmenna eikä ohjaa edes pieniä painijanassikoita.
"Kaikista ei ole siihen. Valmentaminen on jumalan lahja, ja sitä minulla ei ole. Se lahja oli minun valmentajallani Viktor Kusnezovilla", Karelin on sanonut.
No, ehkä yksi lahja yhtä ihmistä kohtaan on Jumalalta kohtuullista. Novosibirskiläisen trukkikuskin ja toimistotyöntekijän vesalle hän antoi painimisen lahjan - ja sitä lahjaa Aleksander Aleksandrovich Karelin on totta vie käyttänyt.
"Jokaisesta, joka antaa lahjoilleen mahdollisuuden, voi tulla mestari", Karelin on filosofoinut.