Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian dosentti ja Suomen Akatemian akatemiatutkija.
Ranskalaisessa Le Figaro -lehdessä esiteltiin äskettäin syksyn uutta design-muotia kahdella aukeamalla. Mitä ihmettä! Takit, kengät ja laukut ovat aivan kuin suoraan Helsingin Kulttuurien museon juuri päättyneestä Siperia-näyttelystä.
Etnisesti värikkäitä koruompeluksia, nyörejä, punottuja vöitä, hapsuja, nahan ruskeaa ja helmen valkeaa. Ei voi kuin ihmetellä, mikä osa noissa huippukalliissa tuotteissa on suunnittelijan omaa osaamista.
Siperia näyttää jälleen herättäneen taiteilijoiden ja tutkijoiden uteliaisuuden. Parisen vuotta sitten ilmestynyt kirjailija Kristina Carlsonin hienosti kirjoitettu "Maan ääreen" -teos kertoo 1860-luvulla itäiseen Siperiaan muuttaneista siirtolaisista.
Jörn Donner puolestaan kuulutti pari viikkoa sitten, että hän lähtee isänsä, tutkimusmatkailija Kai Donnerin jalanjäljille Siperiaan.
Useimmille historiasta kiinnostuneille tulee Siperiasta mieleen Castrénin, Sireliuksen, Donnerin ja muiden kansallismielisten kansa- ja kielitieteilijöiden tekemien tutkimusmatkojen lisäksi paljon karumpi kuva: järkyttävä kylmyys, pimeys, eristäytyneisyys ja vankisiirtolat. Poliitikkojen suosima "Kyllä Siperia opettaa" -hokema liittyy tähän hyytävään mielikuvaan.
Suomalaisia vankeja alettiin lähettää Siperiaan kruunun kaivoksiin 1820-luvulla. Aluksi lähetetyt olivat kuolemantuomion välttäneitä miehiä, mutta 1840-luvulta lähtien sinne määrättiin myös naisia. Osa oli rikoksista tuomittuja, osa irtolaisia.
Siperiaan lähettäminen liittyi Euroopassa 1800-luvulla käytyyn laajaan keskusteluun kuolemanrangaistusten poistamisesta ja ylipäätään rangaistusten lieventämisestä. Uuden ajattelun mukaan rangaistusten tuli parantaa ja kasvattaa rikollisia, eikä kostaa tapahtunutta. Vankisiirtolat nähtiin yhdeksi mahdollisuudeksi tässä työssä.
Siperia-kuume nousi 1800-luvun puolivälissä siinä määrin, että sinne alkoi hakeutua myös vapaaehtoisia siirtolaisia. Juuri näistä vapaaehtoisista erämaan rakentajista Carlsonin romaani kertoo.
Vangit muodostivat kolme ryhmää: Toiset oli määrätty Siperian kaukaisiin kuvernementteihin elinikäiseen pakkotyöhön kaivoksiin ja tehtaisiin. Vähäisimmistä rikoksista tuomitut puolestaan osoitettiin lähempiin kuvernementteihin ja he saattoivat halutessaan palata muutaman vuoden kuluttua kotimaahan. Oman ryhmänsä muodostivat routavuosina majesteettirikoksista tuomitut.
Kun Siperiasta alettiin levittää kauniita kuvia uutena onnellisten siirtokuntana, osa vangeista anoi pääsyä sinne. Viranomaiset valitsivat vankeja lähetettäväksi osin heidän fyysisen kuntonsa perusteella. Heikkoja sinne ei voitu ollenkaan lähettää. Tavalliset vangithan kävelivät kahleissa koko rasittavan reitin Uralin taakse etappiteitä pitkin.
Kuten näistä esimerkeistä nähdään, suhtautuminen Siperiaan on ollut ja on edelleen hyvin kaksinainen. Säilyttävä etninen lähestymistapa uusintaa usein kuvaa romanttisesta tutkimusmatkailijoiden ultima thulesta, äärimmäisestä pohjoisesta, jossa eksoottiset kansat elävät sopuisasti luonnon ehdoilla. Juuri tästä visiosta ammentavat taiteilijat innoituksensa.
Aivan toisenlainen suhde Siperiaan on sen sijaan niillä, jotka pyrkivät alueen raakaan taloudelliseen hyödyntämiseen kansainvälisten öljy- ja kaasuyhtiöiden tukemana. Heille armoton luonto on haaste, joka pitää nujertaa. Valitettavasti ihmisten tunkeutuminen erämaihin ja niiden luonnonrikkauksien hyödyntäminen on saastuttanut alueita, mistä Baikal-järvi on surullinen esimerkki.
Siperian pohjoisosissa sen sijaan arktinen talvi on kuta kuinkin kyennyt vielä pitämään puolensa - pohjoisten alueiden matkailijoiden ja ystävien iloksi.
