Taistolaisvuosina nuoret hoilasivat Kristiina Halkolan tavoin: "Sinun lapsesi eivät ole sinun, vaan he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, he elävät sinun kauttasi mutta eivät sinusta, ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle..."
Nyt 2000-luvulla me sitten laulamme: Sinun lapsesi eivät ole sinun, vaan kunnan tyttäriä ja poikia. Sinun lapsesi eivät ole sinun, vaan he ovat neuvoloiden, tarhatätien, psykologien, opettajien ja koulukuraattoreiden lapsia.
Taistolaisvuosina vaadittiin päivähoitoa, jotta nainenkin pääsee töihin hellan äärestä. Tuolloin ei edes unta nähty siitä, että lapsia tehtäisiin yhteiskunnalle. Jopa kiihkeimmissä tasa-arvoperheissä uskottiin, että lapsen paras paikka on koti, ei päiväkoti. Tuolloin edes suurperheen äiti ei väsynyt niin totaalisesti uudesta vauvasta, ettei olisi samalla jaksanut hoitaa myös hieman vanhempia lapsiaan.
Mitähän miettii päiväkotiin taapertava nelivuotias, kun ei saa olla äidin apuna hoitamassa vauvaa? Pelkääkö, ettei äiti enää rakasta häntä? Tunteeko sisarkateutta, katkeruutta, vihaa? Äiti leikkii kotona vauvan kanssa, mutta kuka lohduttaisi pientä reppu selässä kulkevaa Nyytiä? Päiväkodissa hoitajat vaihtuvat eikä siellä ole edes pyllyn pyyhkimisrauhaa.
Kaikki alle kouluikäiset lapset saivat subjektiivisen päivähoito-oikeuden vuonna 1996. Asia on niin suuri tabu, että valtiosihteeri Raimo Sailas, Suomen ainoa totuudenpuhuja, hermostutti päivähoitointoiset, kun hän ilmoitti haluavansa rajoittaa tätä oikeutta.
"Kysymys on siitä, jaksaako terve nuori nainen hoitaa kahta lasta, jos hänellä on vauva kotona", Sailas paukutteli Keskipohjanmaan haastattelussa. Ja jatkoi: "Tämä nykyinen meno on liian anteliasta. Se sekoittaa vanhempien vastuuta lapsesta sekä yksilön ja yhteiskunnan välistä vastuuta."
Ilta-Sanomissa Sailas kertoi, ettei ole ikinä saanut niin paljon kiitosta ajatuksistaan kuin nyt. Suuri osa palautteesta on tullut aivan tavallisilta ihmisiltä, jotka haluavat tehdä kaiken itse ja pärjätä yksin niin, ettei vastuuta sysätä muille. Sellaisiakin on vielä keskuudessamme, vaikka yhteiskunnan antelias palvelukoneisto on tehnyt meistä palvelujen suurkuluttajia.
Kun kerran palveluja on, niitä on käytettävä, kun tässä verojakin maksellaan. Eikös vaan?
Subjektiivinen päivähoito-oikeus on johtanut kahden tuen perheisiin, joiden määrää tuskin kukaan tietää. Esimerkiksi Espoossa kokopäivähoidossa on 1 300 lasta, joilla on äiti tai isä kotona. Heistä 800 on sellaisia, joiden kunnalliselle päivähoidolle ei ole erityisiä perusteita.
Kahden tuen perhe saa yhteiskunnan tukea samanaikaisesti sekä lasten kotihoitoon että lasten päivähoitoon. Espoossa päivähoitopaikka maksaa 10 000 euroa vuodessa. Muissakin suurissa kaupungeissa hintataso lienee samantasoinen. Tuplatuki tulee erittäin kalliiksi. Espoolle 800 lapsen hoito maksaa seitsemän miljoonaa euroa.
Subjektiivinen oikeus on johtanut siihen, että lapsen parkkeerauksesta kunnan hoteisiin on tullut maan tapa. Äidin jäädessä äitiyslomalle perheen muut lapset jatkavat kahdeksan tunnin duunia päiväkodeissa. Kun päivähoidosta ei voida karsia, on säästettävä vanhusten vaipoissa.
Tasa-arvo on rapauttanut perheen merkityksen. Äidit ja isät eivät enää tajua omaa korvaamattomuuttaan vanhempina. Ei, vaikka kysymys on vain muutamasta vaivaisesta vuodesta.