Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Mika Waltarin muistopäivä laukaisi muisteloitten vyöryn erityisesti siitä, mitä Sinuhe egyptiläinen on meille suomalaisille merkinnyt.
Muutama muistikuva ja näkökohta lisää: ensin 11-vuotias sukulaispoika ahmimassa kesällä Sinuhea, vaivaantumatta siitä, ettei ihan ymmärtänyt, mitä iloitseminen tarkoittaa, ja täysin vailla itselleen ja sukupolvelleen yleistä tarvetta googlettaa jokainen uusi asia. Nykytenavathan kasvavat tiedonhalun helppoudesta johtuvaan tiedonhaun pakkoon. Kun vielä sähköiset lukulaitteet yleistyvät, niin kuin maailmalla jo tapahtuu, luemme kaunokirjallisuutta toinen silmä siinä, toinen netissä.
Historiallisilla romaaneilla on yleensäkin taipumus valua aikuisilta nuorten hupaisaksi seikkailukirjaksi. Sinuhe ja Kaptah ovat jo valmiiksi humoristisen veijariromaanin peruskaksikko: ritari pää pilvissä, aseenkantaja tomussa.
Rovaniemen kaupungin Sinuhe-illassa puolestaan nuori mies, 35 vuotta, sanoi ikäpolvensa lukevan Sinuheen 2000-luvun alun maailmantilanteen wtceineen. Historialliset romaanit myös yleensä irtoavat niin kuvaamastaan ajankohdasta kuin ilmestymisajankohdastaan, tässä tapauksessa vuodesta 1945, ja muuttuvat kaikkiaikaisiksi.
Kuten muistetaan, Sinuhe valittiin viime keväänä Ylen ja Suomen Kustannusyhdistyksen järjestämässä äänestyksessä Suomen rakastetuimmaksi romaaniksi. Mikä tekee romaanista meidän ikioman tyynynaluskirjamme?
Ei meillä noita yhteisesti rakastettuja kovin monta ole. Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas nyt toki, ehkä Havukka-ahon ajattelija ja Simpauttajakin. Kaikki humoristisia kuvauksia miehen elämästä. Waltari itse sanoi pitävänsä henkilöitä ja huumoria tärkeämpänä kuin juonta ja rakennetta.
Myös Volter Kilven Alastalon salissa, jonka kirja-alan kellokkaat valitsivat takavuosina parhaimmaksi suomalaiseksi teokseksi, on mainettaan paljon humoristisempi, mutta tuskin sitä kukaan rintaansa vasten painaa. Asiantuntijavalinnan jälkeen luultavasti loputkin lukijat kaikkosivat!
Panu Rajala kertoo tuloillaan olevassa Waltari-elämäkerrassaan Unio mystica, ettei kustantaja uskonut Sinuheen. Yhä näkee, kuinka halvasti se on painettu.
Sinuhen ei kaiken järjen mukaan pitäisikään olla suomalaisten suosikki: se ei kuvaa kansallisen historiamme traumakohtia, sen huumori on vaimennettua ja sen naiskuva pöyristyttävä. On erikoista, että muinaista Egyptiä kuvaava teos koetaan mitä suomalaisimmaksi, vaikka suomalaiset lukijat tutkimusten mukaan arvostavat realistisuutta ja arkista todenmakuisuutta.
Meille kuitenkin riittää myytti, ettei Waltarin historiallisissa romaaneissa ole asiavirheitä. Ja mitä sillä sitä paitsi on väliä, kun liikutaan tarpeeksi etäällä ja kun itse asiassa on kyseessä satu, jossa on sadun ainekset sankarin syntymän salaisuudesta hänen katarttiseen kohtaloonsa. Waltarin mukaan kaikki hänen laajat historialliset romaaninsa ovat aikuisten satuja.
Voi olla, että vakuuttavuuden tuntu Waltarin historiallisissa romaaneissa osin johtuu siitä, ettei hän todellakaan tehnyt muistiinpanoja lähdeaineistostaan. Se, mikä jäi päähän, kuului asiaan, loppu jouti pois.
Sinuhea pidettiin alun perin vertauskuvallisena kertomuksena toisesta maailmansodasta ja suomalaisen sivistyneistön kuolinkouristuksesta sodan jälkeen.
Nykynäkökulmasta tuntuu pikemminkin korostuvan se, että päähenkilö on maanpakolainen. Romaanin kauneimpia kohtia ovat ne, joissa Sinuhe ikävöi Kemin maan mustaa multaa, Niiliä ja Thebaa. Hän on, kuten nykyään perin moni, kahden maailman muukalainen, niin entisen, pakosta kadottamansa kuin uuden.
Meidän on yhä myös helppo samastua lampaansydämiseen epäsankariin, joka toki tietää, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei koskaan tee, ei ainakaan ajoissa, eikä koskaan uskalla antaa itseään täydesti mihinkään. Ja käyttää elämänsä narsistiseen, sanoisiko ilkeästi miehiseen katumukseen.
Sekin on huomattava, että klassikoiduttuaan kirjasta yksinkertaisesti tulee reliikki, joka ikään kuin kuuluu osata, oli sen lukenut tai ei, ja joka on yhtä patinoitunut kuin marimekon unikko. Tämänkö vuoksi naislukija nielee teoksen suoranaisen naisvihamielisyyden, miesten välisen lojaaliuden ja naiskuvan hentomielisen puberteettisuuden?
Vertailun vuoksi: saman vuoden toinen myyntimenestys, Aino Räsäsen Soita minulle, Helena!, on nykyisin unohduksissa, vaikka myös se tarjosi pakopaikan ajasta. Edelleen: tekikö Sinuhe tietä vajaa vuosikymmen myöhemmin ilmestyvälle Tuntemattomalle kertomalla, että isojen idealistien jäljet korjaa aina tavallinen pikkupapparainen?
Kirjailija Matti Mäkelä, suoraan vattupensaasta, luonnehti äskettäin Juha Itkosta Ruuhka-Suomen Waltariksi, sujuvaksi ja hieman huolimattomaksi. Waltarin väheksynnällä on tunnetusti pitkät akateemis-modernistiset juurensa, muttei Mäkelän piikki ihan tylsä ole: Sinuhen suhde pahaan on jotenkin hajamielisen toteava. Pahuus vain kuuluu elämään, pyhittämättä ja parkumatta.
Tarmo Kunnas viittaa teoksessaan Paha. Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta (2008) ranskalaisen kirjailijan Georges Bataillen tunnettuun lausumaan, että kirjallisuus käsittelee aina pahaa ja että se on sen tehtävä. Lepuuttaako meitä, median karaisemia Euroopan väkivaltaisimpiin kuuluvan maan asukkeja, se korostamattomuus, ellei sanoisi huolimattomuus, jolla Sinuhe pahan lopulta kuittaa?
Elämä on yksinkertainen juttu, sanoo Sinuhe. Ja hymähtää apeasti.