Kun mies valitaan jollekin merkittävälle postille, hänen sanotaan astuvan suuriin saappaisiin.
Kun vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki tarttuu perjantaina työministerin salkkuun, hänen jalassaan ovat ainakin moneen suuntaan lonksuvat korkokengät.
Sinnemäki tietää jo etukäteen senkin, ettei kädessä keiku ainakaan hallituksen suosikkiministerin salkku.
Lähes poikkeuksetta työministeri on salkun kantajan henkilöstä riippumatta noteerattu liki hännänhuipuksi, kun ministerien suosiota on kyselty erilaisissa mielipidetiedusteluissa. Vain kerran työministeri on pessyt kaikki muut.
Sillä 1980-kuvun alkupuolen mittauksella ei tosin ollut mitään tekemistä työministerin postin kanssa, jonka perusteella SMP:n Urpo Leppänen valittiin työministeriaikanaan Suomen seksikkäimmäksi mieheksi.
Työtä gallup kuitenkin poiki. Leppänen pani sihteerinsä niputtamaan kaikki äänestyskortit siisteihin, kumilenksuilla sidottuihin pinoihin ennen kuin säilöi ne työhuoneensa kirjahyllyn alalaatikkoon. Sieltä hän kerran kesken haastattelua vetäisi kortit allekirjoittaneelle näytille ja rupesi polleana esittelemään niitä.
Paavo Lipposen ykköshallituksessa työministerinä ollut Liisa Jaakonsaari hätkähdytti jo vähän ennen ministeripestinsä alkua SDP:n varapuheenjohtajana. Hän esitteli vuoden 1995 vaalien alla Liisan listan, jossa lateli tylyt esityksensä valtion menojen säästämiseksi. Lista piti sisällään kymmenen sosiaalietuuden leikkaamisen: asuntolainojen korkovähennyksestä luopuminen, opintotuen muuttaminen tarveharkintaiseksi, lapsilisien paneminen verolle...
Kova haloohan tästä nousi, mutta Jaakonsaari nousi vaalien jälkeen uuden hallituksen työministeriksi. Urakan loppusuoralla hän oli se, joka joutui tunnustamaan hallituksen epäonnistuneen työttömyyden puolittamislupauksessaan. Puolue "palkitsi" Jaakonsaaren pullauttamalla hänet pois varapuheenjohtajan paikalta.
Näihin esimerkkeihin peilattuna nykyhallituksessa tähän asti työministerinä ollut Tarja Cronberg vaikuttaa väistämättä melko vaisulta.
Ulkopuoliselle on syntynyt vaikutelma, että päätösten tekeminen on hänelle vaikeaa. Vihreiden puheenjohtajan äänikin on kuulunut hallituspuolueiden puheenjohtajien kvartetista monesti vasuna.
Tässä suhteessa Sinnemäeltä odottaa jo etukäteen enemmän. Hän on kokenut, taitava ja uskaliaskin poliitikko, joka ei aristele sanoa, mitä mieltä hän asioista on. Hallituskumppaneille Sinnemäestä lieneekin tulossa kovempi ja taipumattomampi vastapeluri kuin Cronbergista.
Tosin myös Cronberg toimi toukokuuhun asti myös puolueen puheenjohtaja ennen kuin luovutti tämänkin valtikkansa Sinnemäelle. Naisten ero löytyy siitä, että Sinnemäki on ollut jo vuosia ydinporukoissa muokkaamassa puolueen linjaa ja kannanottoja.
Cronberg on koko ajan ollut jollakin tavalla ulkokehäläinen, vaikkei hänen asiantuntemustaan ole kukaan asettanut kyseenalaiseksi ainakaan julkisesti. Taustalla on vihreiden riveistä kyllä kuulunut koko ajan monenlaista murinaa.
Toisaalta Sinnenmäkikin joutuu hallituksessa uuden haasteellisen yhdistelmän eteen. Pitää hoitaa oma tontti, olla selvillä kaikesta mitä hallituksessa puuhataan sekä hoitaa vielä puoluekin. Tässä tarvitaan taitoa erottaa isot asiat pienistä, vaikka vihreiden omat linjat olisivat kuinka selkärangassa.
Ehkä vähän jännittää, Sinnemäki tunnusti tulevasta ministeriydestään.
Hän ei tarkoita tällä kuitenkaan itse ministeriyttä, vaan ennen kaikkea sitä, että talouden taantuma ja sen seurauksena yhä heikkenevä työllisyystilanne kasaa lisää ja ennen arvaamattomia haasteita työpöydälle.
Tuoreet tiedot työttömyyden lisääntymisestä yli kymmenellä prosentilla viime vuodesta ja siitä, että vuorotteluvapaankin tavoitteessa on epäonnistuttu niin, että se jopa lisää työttömyyden riskiä, lisäävät entisestään tiiliskiviä Sinnemäen salkkuun.
Raskaat työttömyysajat eivät muutenkaan lisää työministerin suosiota, vaikkei hänen tehtävänsä olekaan suoranaisesti järjestää kansalaisille työtä.
Valtiontalouden tilakin nyt sellainen, ettei uusi työministeri juuri pääse elokuun budjettiriihessä kahmimaan uutta rahaa hätäapulääkkeisiinkään.
Sinnemäki ei lähde sanomaan, missä numeroissa työttömyystavoitteen vaalikauden lopussa pitää olla. Sinnemäen mielestä lukuihin liittyvä lupaaminen ei edes ole tätä päivää.
Silti hän puheenjohtajaksi noustuaan asetti tavoitteeksi, että vihreillä on seuraavassa eduskunnassa 20 kansanedustajaa ja puolueen kannatuksen pitää olla kymmenen prosentin paremmalla puolella. Nykyeduskunnassa vihreitä on 14, mutta europarlamenttiin he saivat jo kaksi meppiä.