Millaiset junat, sellainen valtakunta. Paljon vähemmän moderni, vähemmän tulevaisuutta rakentava kuin mielikuvamaakarit mielellään uskottelevat. Suomi on oikeasti sinisten junien eikä Pendolinojen maa.
Eihän niitä enää koskaan näe missään mainoskuvissa. 1960-luvun teknologiaa, 1980-luvun tuotantoa. Silti siniset junat ovat täyttä todellisuutta. Useimmat junat Oulusta pohjoiseen, kaikki Oulusta itään, jokainen juna Poriin tai Vaasaan, moni juna Seinäjoella, Kouvolassa, Turussa, Pieksämäellä, Joensuussa, Kajaanissa, Tampereella... sinisiähän ne.
Ne ovat poissa silmistä oikeastaan vain Helsingin ratapihalla, eivätkä sielläkään ihan kokonaan. Tässä maassa ajelee vain yksi uudenlainen yöjuna, loput ovat samaa kuin aina.
Väljät ja mukavat penkit, ruhtinaallinen tila hattuhyllyillä, kulahtaneet suoraan kiskoille tyhjenevät vessat, vähän tunkkainen ilma. Ei yhtäkään digitaalista näyttöä missään -- eikä tunnetta siitä, että nyt yritetään olla jotain hienompaa kuin oikeasti ollaan.
Sininen juna on Suomessa todella aidosti kotonaan. Se sopii kolkuttelemaan kiskoilla, joita tällä maalla ei kuitenkaan ole varaa korjata. Se sopii odottelemaan vastaantulijoita pitkillä yksinäisillä rataosuuksilla. Se jaksaa vielä pysähtyä hiljaisilla asemilla, joita mikään muu juna ei vaivaudu enää tervehtimään.
Se käyttäytyy kaiken kaikkiaan paljon luontevammin kuin myöhemmät tulokkaat, intercityt ja Pendolinot. Sillä sininen juna tuntuu ikään kuin vaistoavan olevansa täällä nyt ja iankaiken, läpi näiden routavaurioiden ja vielä seuraavienkin.
Jossain varmasti suunnitellaan niidenkin korvaamista uudemmilla, mutta VR:llä on muuta päänvaivaa aivan riittämiin. Yhtiö joutuu ajelemaan liikenneviraston tarjoamilla kiskoilla, jotka kertovat Suomen todellisuudesta enemmän kuin mikään maabrändityöryhmä haluaisi uskoa. Vaihteet jäätyvät ja pettävät, junat kaatuvat ja katkeilevat, raiteet kiemurtelevat roudan tuskissa.
Näinä aikoina jokainen pohjoisen juna on noin tunnin myöhässä, ja pääkaupungin ratapihoilla jotain pettää totaalisesti ainakin kerran kuussa. Niin on nyt, ja niin näyttää olevan hamaan tulevaisuuteen.
Suomi on pitkä maa, ja kuten äsken nähtiin, lentäminen voi katketa koska tahansa. Katla-tulivuori on vielä purkautumatta. Milloin vain kaikki voi olla junien varassa. Toisekseen eivät kaikki halua kulkea Helsinkiin, minne lentokoneet meidät pakottavat. Väliasemillakin on elämää, ja liikkumisen tarvetta. Hyvä junaliikenne on maalle aivan elinehto.
Mutta mitä voi tehdä, kun mitään ei voi tehdä? Pääradalla toki on työmaa käynnissä: joka kesä matkustajat työnnetään jollain Pohjanmaan asemalla busseihin tai sitten junat muuten vain ajelevat viittäkymppiä, kun kiskoja pikkuhiljaa korjaillaan -- aivan liian hitaasti ja aivan liian niukasti.
Pohjanmaan rata tarvitsisi välttämättä jotain aivan muuta. Siitä pitää tulla nopea kaksoisraide ainakin Ouluun asti. Mutta se ei ole ainoa, mitä pitäisi tehdä. Pääkaupungin junasumpun avaaminen vaatii tosi isoa investointia, ja on välttämätöntä sekin. Pohjoinen alkaa olla kipeästi vailla parempia kaivosratoja, ja uusia linjauksia piirrellään nyt vähän joka kairassa kohti kaivoksia, Jäämerta tai Venäjää.
Oikeasti ei edes routavahinkojen välttämiseen ole rahaa, ja mistä sitä muka tulisi keskellä valtionhallinnon tuottavuustavoitteita ja säästöleikkureita? Eihän sellainen sovi budjettikehyksiin.
Toki Kreikan tukemiseen voidaan noin vain ottaa laina, jonka suuruus vastaa Suomen koko liikenneverkon saamaa vuotuista budjettirahaa.
Koska Suomen rataverkon ajantasaistamisen vaatimaan suurinvestointiin (jota joku voisi elvytykseksikin sanoa) ei mitään poliittista tahtoa ole odotettavissa miltään hallitukselta, silloin saa mitä tilaa. Hidasta liikkumista huonoilla rautateillä. Sinisiä junia tarvitaan vielä kauan, ja onneksi ne ovat tosi sympaattisia.
Ai niin, ainahan voi nykyideologian mukaan kilpailuttaa toimintoja. Lokakuun rautatiet, tervetuloa Suomeen: Venäjällä junanne kuulemma kulkevat ajallaan.
markku.heikkila@ulapland.fi