Puoluejohtajat eivät yleensä pukahda vaalien alla mitään siitä, minkä puolueen kanssa oma puolue voisi mennä vaalien jälkeen hallitukseen ja minkä puolueen kanssa ei.
Siksi pitikin oikein hieroa korviaan, kun kuunteli toissa lauantaina Sdp:n puheenjohtajaa, valtiovarainministeri Antti Rinnettä Ylen Ykkösaamussa.
”On aika vaikea kuvitella, kun Sdp on vahvasti sopimisen kannalla ja kokoomus vahvasti sopimista vastaan, että semmoinen yhteenliittymä voisi tulla vaalien jälkeen”, Rinne sanoi.
Demarijohtajat ovat perinteisesti vaalien alla kilpailuttaneet kokoomusta ja keskustaa, kumman kaa Sdp voisi olla kiinnostunut hallitusyhteistyöstä tai sitten varoitelleet, että jos demarien käy huonosti, porvarihallitusta pukkaa.
Noista sanoista Rinteen on vaikea kiemurrella itseään irti. Tekikö politiikan noviisi taktisen virheen?
Ehkä ei. Jo pitkään on pidetty selviönä, että keskusta nousee suurimmaksi ja siten päähallituspuolueeksi. Jännittävin kisa käydään, nouseeko kakkoseksi Sdp, kokoomus – vai perussuomalaiset. Rinne teki Sdp:tä keskustalle tykö. Kokoomuksen kutakuinkin ainoa toivo päästä hallitukseen on punnertaa itsensä toiseksi.
Keskustajohtaja Juha Sipilä on fiksusti kieltäytynyt spekuloimasta hallituspohjalla. Porvarihallitus ei olisi yrittäjätaustaiselle Sipilälle varmaankaan vastenmielinen ajatus. Keskustan, ja etenkin Sdp:n, kentällä punamulta on kyllä suuressa suosiossa. Tämä kävi kiistatta ilmi Kalevan 7. maaliskuuta julkaisemasta suuresta puoluekyselystä.
Punamultapohjan puolesta puhuu edessä oleva hankala kausi. Kipeitä uudistuksia on helpompi toteuttaa silloin kun ay-liikettä lähellä oleva Sdp on hallituksessa. Esko Ahon porvarihallituksen aikana 1991–95 oli kaksikin yleislakkouhkaa.
Kokoomuksen ja Sdp:n yhteistyöakseliin perustunut sinipunainen hallituspohja on ollut kovaa valuuttaa aina vuoden 1987 eduskuntavaaleista lähtien. Sinipunahallitus on ollut tuosta lähtien vallassa neljästi.
Vuodesta 1987 lähtien sinipunan on korvannut kahdesti porvarihallitus (1991–1995 ja 2007–2011) ja kerran punamulta (2003–2007). Punamullan odotettiin jatkuvan myös vuodesta 2007, mutta tulikin porvarihallitus, kun kokoomus nousi itselleenkin yllätyksenä kakkospuolueeksi Sari Sairaanhoitajalla.
Siirtyminen perinteisestä punamullasta tai kansanrintamahallituksista (niissä mukana oli punamullan lisäksi laitavasemmisto) sinipunaan ei ollut aikoinaan pikkujuttu. Ulkopoliittisesti hovikelvottomaksi leimattu kokoomus oli hallituspaitsiossa vuodesta 1966 lähtien yhteensä 21 vuotta.
Kokoomuksen korpivaellus alkoi lähestyä loppuaan 1986, jolloin demaripääministeri Kalevi Sorsa lonksutteli kokoomukselle ovea hallituskammareihin.
Sinipunan alkaminen liittyi saumattomasti maailman muutokseen: Neuvostoliitossa puhaltelivat perestroikan ja glasnostin tuulet. Kokoomuksesta tuli taas hallituskelpoinen, kun Neuvostoliitto ja sosialistileiri alkoivat hajota ja kylmä sota lauhtua.
Sinipuna oli väkevimmillään Paavo Lipposen kahden sateenkaarihallituksen aikana. Pääministeri Lipponen vei tuolloin Suomen EU:n ytimiin, ja kokoomus oli (ja on) unionimyönteisin puolue. Sinipunalle oli vankka pohja.
Tällä kertaa kysymys ei ole ulkopoliittisesta hovikelpoisuudesta, mutta keskustan ja Sdp:n kannat mahdolliseen Nato-jäsenyyteen ovat paljon lähempänä toisiaan kuin niiden Nato-kannat kokoomuksen kanssa. Punamultapuolueet ovat myös olleet himpun verran kokoomusta varovaisempia Venäjä-kommenteissaan.
Rinne ei pannut Ylen haastattelussa sinipunakammoaan kokoomusjohtaja Alexander Stubbin piikkiin, mutta paljonkaan ei puuttunut. Rinteen mukaan kenkä puristaa kokoomuksen Lahden puoluekokouksessa päätetyn linjan takia. Stubb valittiin tuolloin puolueen johtoon.
Sinipunan huippuvuodet ovat osuneet talouden lihaviin vuosiin. Nyt ovat menossa laihat vuodet. Punamulta, nyt ehkä perussuomalaisuudella sävytettynä, saattaa nytkin sopia niihin sinipunaa paremmin.
A.K. Cajanderin kolmas hallitus 1937–39 oli ensimmäinen punamultahallitus. Sipilän punamultahallitus olisi 13:s.