Pariisin ja Brysselin terrori-iskut, Dallasin poliisisurmat, kotiväkivalta, satunnaiset nakkikioskijonojen pahoinpitelyt, nettikiusaaminen, mökinvuokraajan likainen yritys siivouttaa sontainen huvila parempaan kuntoon kuin se alun perin olikaan, anopin parralle ilkkuminen tai ystävän ivallinen hymy, kun elintasovyöhykkeesi on päässyt rasvoittumaan.
Missä menee raja? Mikä on väärin ja kuka on paha? Sinä ainakin, minä varmasti ja he taatusti. Totuus voi olla tuolla ulkona, mutta pahuus on meissä sisällä. Aivan kaikissa. Ilman sitä et ole ihminen. Se on meihin kirjoitettu, verenperintönä valssattu. Mutta se on hyvä. Jos et tunnista pahaa, et osaa sitä välttää.
Kanadalainen kriminaalipsykologi Robert D. Hare on vertauskuvaillut psykopaatin tunnemaailmaa siten, että hän kuulee lauluista vain sanat, ei musiikkia. Hän ymmärtää mistä puhutaan, muttei tunteisiin uivaa ulottuvuutta. Psykopaatti ei tunne, tuskin edes itseään. Hän toimii omaksi hyväkseen, ilman empatiaa. Usein hän tekee siksi pahaa. On siis vain hyvä, jos sinä kuulet sielusi synkimmät sävelet. Osaat varoa.
Pahuutesi ei tarkoita, että toimit sen mukaan. Teksasilainen psykologian professori David Buss väittää, että 84 prosenttia naisista ja 91 prosenttia miehistä on fantasioinut ainakin kerran epämiellyttävän ihmisen tappamisesta.
Luku kuulostaa hämmästyttävältä, kuolettavan pelottavalta. Mutta mietipä: onko suloinen pikku murha tai hilpeä tappo käväissyt sinunkin mielessäsi, edes kerran?
Että tuo Enska joutaisi kuolla ja kärsiä. Oikein pitkään ja karvaasti. Kauan ja hartaasti. Ottaisin sen hengen, perinnön ja ehkäpä korean vaimonkin.
Pääosa tämän lukijoista on ajatellut tuohon tapaan. Olette hekumoineet ja pärskytelleet mielissänne. Olette antaneet palaa ja ottaneet osaa. Kaikki eivät sitä kuitenkaan myönnä. Edes itselleen. Se lienee tervettä, kunhan ajatustensa vääryyden tunnistaa. On ihmiselle hyväksi ajatella itsensä hyväksi.
Ajatuksia ei tarvitse pelätä. Ne eivät ole pahuutta, ne vain todistavat sen olemassaolon. Ne pulpauttavat potentiaalin, eivät lopputulosta. Pahuus on konkretiaa, tekoja. Ruotsalaisen teologian tohtorin Ann Heberleinin mukaan pahuus on monen tekijän summa: perinnöllisyyden, persoonallisuuden, kasvuympäristön, kokemusten ja yhteiskuntakehityksen. Mielestäni se on kuitenkin ennen kaikkea valintoja. Ihminen päättää, tekeekö pahaa vai ei. Ja vieläpä niin että pahaa tekee.
Filosofi Immanuel Kant kuvaileekin pahuutta houkutukseksi. Paha teko on mielihalujen seuraamista, vaikka ymmärtäisikin sen vääryyden. Tässä Kant on oikeassa. Tämänkin kesän festariraiskaukset ovat tästä ilmiselvä osoitus. Pahuus on valinta. Se on päätös siitä, ettei tapa, lyö tai sorra. Ei vaikka mieli tekisi. Paha mieli.
Myös tekemättä jättö on teko. Kun naapurin väkivallanpitäjä panee vaimorukkaa väkisin tai nyrkillä uuteen kuosiin ja pakottaa samalla lapsensa henkisellä pajavasaralla pelon muottiin, niin teetkö mitään. Korotatko ääntäsi – mutta vain telkkarista? Lähdetkö lenkille, juostaksesi itseäsi pakoon?
Harva puuttuu tilanteeseen. Usein siksi, että rohkeus puuttuu. Pahimmillaan kiinnostus. Ajattelet, ettei se mulle kuulu, vaikka seinien läpi ja makuuhuoneeseen saakka. Välinpitämättömyys voi olla pahuutta. Ihmisen pitäisi auttaa uhria, ei rikollista. Ei pitäisi hyssytellä ja antaa viattoman kärsiä. Pahuus onkin houkutus. On kutsuvaa piiloutua, vaikka pitäisi kutsua poliisi.
Teetkö sinä hyvän teon? Vai helpon? Sen pahan. Päätätkö oikein ja jonkun kärsimyksen? Ajoissa.
Kolumni