Entinen punainen Kemi juhlii ensi viikolla vietettävää Josif Stalinin kuoleman 50-vuotispäivää ottamalla ohjelmistoonsa tämän vuonna 1932 kieltämän näytelmän, jonka tunnemme paremmin sen alkuperäisellä nimellä Eläköön, itsemurhaaja.
Ohjaajavieras Kaija Viinikainen ei ole kuvia kumarrellut. Hän ei ole edes kunnioittanut tätä Nikolai Erdmanin aikanaan kaltoin kohdeltua näytelmää niin, että olisi antanut sen olla sellaisenaan.
Kaija Viinikainen onkin heti uransa räväkästä alusta lähtien kunnostautunut pistämällä venäläisklassikoita uuteen uskoon.
Nuoren Viinikaisen - sekä samalla hänen silloisen teatterinsa Kajaanin kaupunginteatterin - läpimurtohan oli Nikolai GogolinReviisori, joka Tampereen Teatterikesän kautta räjäytti suomalaisen teatteriväen Gogol-tietoisuuden ja käsityksen Kajaanin kaupunginteatterista yhdellä pamauksella.
Eläköön, itsemurhaaja eli tässä tapauksessa Eläköön Elämä! välttää pamauksen viimeiseen saakka.
Tulkinta, joka sai ensi-iltansa keskiviikkona, on siirretty Neuvostoliiton alkuvuosista tähän päivään ja Kemin kieppeille, eikä se ole siirrosta moksiskaan. Päinvastoin.
Eurostoliiton byrokratia ja pieni ihminen byrokratian hampaissa on selvästi ihan yhtä herkullinen aihe kuin Neuvostoliitto jäykkine byrokratioineen, ja jokamiehen yritys ottaa yhteyttä kännykällä (B)rysseliin heijastaa yhteydenottoyritystä Kremlin vallan kammioihin.
Sympaattisen sankarimme kommunikointiyritykset johtavat suorastaan tatimaisiin väärinkäsityksiin. Tällä vaimonsa palkalla elävällä työttömällä on suunnattoman tehokas nimi juuri näihin ympyröihin: päähenkilöä esittävän Timo Pylkkäsen roolinimi on Simo Tervola!
Niin että bussilasteittain nyt sitten väkeä Kemin kaupunginteatteriin molemmista lähikunnista, niin Simosta kuin Tervolastakin!
Väärinymmärrykset verkostoituvat, kaikkialle leviää tieto, että työtön aikalaisemme Simo Tervola aikoo tehdä itsemurhan. Jokainen ryntää apajille hyötymään. Asiaan tarttuu media, tarttuvat poliittiset kiipijät, julkkikset, pelimiehet, bisnesväki, juhlien järjestäjät, maailmankatsomukselliset kiihkoilijat.
Pylkkäsen Simo Tervola on hurmaava ja kiltti, pyrkii olemaan kaikille niin ystävällinen, että sotkeutuu miellyttämishalunsa verkkoon niin että lähes ampuu itsensä, jotta pystyisi pitämään lupauksensa.
Viinikaisen ohjaus esittää erittäin havainnollisesti tapahtumien kulun.
Tällä kertaa jokamiehemme, joka edustaa meitä kaikkia, on saanut kohtalon näyttämökseen kerrostalohuoneiston, jonka makuuhuone on kuin peikonlehtiviidakko, keittiö oranssinpuhuva ja vessa viileänturkoosi.
Jokamiesmäisessä perushuushollissa kuljeskeleva vaitelias haitarimies (Sami Itkonen) tekee vetovoimaisesti prologin ja epilogin kuin hiljainen viikatemies. Katsoja hänet näkee ja hänestä vaikuttuu, eivät komedian tyypit.
Herkullisesti tyylitellyt hössöt, Simo Tervolan työssä käyvä vaimo (Sinikka Rajantie) ja mainio anoppi (Marketta Airo) ovat liikkeelle paneva voima käynnistäessään väärinkäsityksestä käynnistyneestä perheriidasta koko sotkun.
Tyylitellysti hyrrää saaliinsa ympärillä muu joukko, josta tosin ei irtoa joukkovoimaa eikä puhtia keskeisessä itsemurhaan suggeroivassa kapakkikohtauksessa, vaan koko yllytys lässähtää.
Tässä tulkinnassa ei siis ole edes mikään ihme, että Simo Tervola päättää mieluummin ottaa kunnon kännit kuin ampua itsensä. Niinpä esitys lattialle sammuneesta miehestä ja ruumisarkussa köllöttävästä muistopuheiden kuuntelijasta hilpaisee kutkuttavasti välillä muutamien muiden klassikkojen reviireillä.
Viinikaisen ja hänen työryhmänsä näennäisen korea tulkinta media-, byrokratia-, bisnes- ja vaalimaailmasta on merkillisen ajankohtainen. Se naurattaa, mutta naurattaminen pelottaa. Jos merkit paikkansa pitävät, niin 30-lukumaisen tutunomaista ajankohtaa seuraa 40-lukumainen ajankohta. Eihän Kaija Viinikainen työryhmineen vain yritä varoittaa meitä siitä?
