Ylivieskalaisen maajoukkue- ja SM-tason hiihtäjän Tero Similän jääminen kiinni kasvuhormoni erytropoietiinin eli epon käytöstä on käsittämätön tapaus. Similä on tunnustanut kiellettyjen aineiden käytön ja kertonut lopettavansa urheilu-uransa.
Vaikka kyseessä olisi yksittäisen hiihtourheilijan henkilökohtainen teko – kuten on väitetty –, palauttaa epotapaus jälleen mieliin suomalaisen hiihdon synkimmät luvut Lahden MM-kisojen doping-skandaalista talvelta 2001.
Tuolloin maastohiihdon uskottavuus katosi, eikä se kaikilta osin ole palannut vieläkään. Viimeisimmät vankeustuomiot luettiin osallisille valehtelusta viime syksynä.
Eikö Suomen hiihtoväki ole sittenkään oppinut mitään edes kantapään kautta?
Vastuu kielletyistä aineista kuuluu hiihtoliiton johdon lisäksi jokaiselle lajin parissa toimivalle. Maastohiihdon lajikulttuurissa on paljon mätää, jos tätä ei ole ymmärretty.
Similä ei ole kuulunut enää viime vuosina liiton valmennusryhmiin, mutta tapaus osoittaa hiihtopiireissä liikkuvan edelleen kiellettyjä aineita. Jonkun on ampulleja asiakkaille toimitettava, kun niitä kerran käytetään.
Käyttö tapahtuu todennäköisesti enemmän tai vähemmän valvotusti, sillä doping onnistuu harvoin ilman apuvoimia. Epoa ei ole helppo hankkia, ja sen annostelua on osattava valvoa veritulppavaaran vuoksi.
Yksi epokuuri kestää runsaan kuukauden. Kovin monen urheilijan psyyke ei kestä harjoittaa kiellettyä ja häpeää tuottavaa toimintaa niin pitkään ilman henkistä tukea. Yksinäisiä eposusia ei ole.
Similä on kertonut, ettei aio kommentoida epoa. Vaikeneminen on väärä toimintamalli. Similän täytyy kertoa, mistä todella on ollut kysymys.
Pääkirjoitus