Lehmä, hevonen, sika ja lammas ovat tuntevia olentoja. Tähän johtopäätöksen on tultu Euroopan unionissa taannoin. Unioni on oikeassa. Jokainen, joka on läheltä tarkastellut kotoisia hyötyeläimiämme, tietää tämän. Saattaa jopa huomata, että niillä on kaiken lisäksi myös tahtoa ja luonnetta.
Yhtä lailla kuin ihminen on viime päivinä hikoillut ja jotkut jopa tuskastuneet helteessä, tuntevat eläimetkin liiallisen lämmön ihollaan, hakeutuvat mielellään kalpeaan paikkaan tai ottavat vilvoittavan kylvyn, jos se on mahdollista. Voi vain kuvitella, miltä eläimestä tuntuu matkata kellon ympäri täyteen pakatussa kuljetusautossa.
Vaikka Euroopan unionissakin on oivallettu, että eläimet ovat tuntevia, on niitä käsitelty kuin tavaraa ainakin. Niitä on rahdattu maasta toiseen usein varsin kyseenalaisissa kuljetusoloissa. Hyvätkin olot muuttuvat sietämättömäksi, jos matka on riittävän pitkä. Olkoonkin, että se on eläimen viimeinen matka.
Eläinkuljetuksista Euroopan unionin alueella on aika ajoin käyty kovasanaista keskustelua. Television dokumenttiohjelmissa on näytetty kuljetuksessa kärsineitä, kuolleita ja vammautuneita eläimiä, toisin sanoen, kuinka raakaa ja julmaa niiden kohtelu on. Se on herättänyt ihmiset.
Euroopan unioni on omilla toimillaan edistänyt kehitystä, joka on johtanut entistä pitempiin kuljetusmatkoihin. On tuettu jättiteurastamoiden rakentamista ja eläinten kuljettamista niihin. Jotta teurastus niissä kannattaa, täytyy olla paljon, mitä teurastaa. Näin eläimet ovat saaneet kyytiä pitkin Euroopan raitteja.
Vaikka me tuudittaudumme onnelliseen olotilaan uskoen, ettei meillä kumminkaan, samansuuntainen kehitys on lakaissut Suomen yli. Maassa on enää vain kourallinen teurastamoja. Vaikka Suomi on pieni, kuljetusmatkat meilläkin saattavat venähtää pahimmillaan pitkälle toistakymmentä tuntia kestäviksi.
Sen paremmin pelkkä matka kuin aikakaan eivät yksin tapa. Kuljetuskalustoa on toki kehitetty. Mutta kaiken takana on ajatus kuljettaa enemmän ja vähäisemmin kustannuksin. Viedä eläimet teurastamoihin, missä niiden jatkojalostaminen voi tapahtua samoin periaattein.
Toista oli ennen. Kun lihaa tarvittiin, otettiin elukka, vietiin navetan taakse ja lopetettiin. Vaikka eläin pyristeli vastaan, ei ainakaan matka stressannut. Kokeneet isännät hoitivat homman niin, ettei eläimelle aiheutunut turhaa kärsimystä.
Ne ajat ovat takana eivätkä palaa. Vaikka maakuntien Euroopassa pieni on kaunista, niin kaunista se ei ole, että huippuunsa viritetyn tehotalouden tieltä oltaisiin vielä tällä istumalla valmiita palaamaan edes hitusen vertaa taaksepäin. Päinvastoin, paine aina vain suurempiin yksiköihin kasvaa.
Jättimäiset tuotantoyksiköt ovat taloudellisesti tehokkaita täsmälleen siihen pisteeseen saakka, kun tulee joku katastrofi. Sen jälkeen ei edes lasketa, mitä siitä selviytyminen maksaa. Rahat jälkien siivoamisen on pakko löytää, kuten hullun lehmän tauti opetti. Talouden tehokkuuden ehtona on, että ummistetaan silmät riskeiltä.
Euroopassa ei pitänyt olla hulluja lehmiä eikä pöpöjä, joiden vuoksi suuria karjoja on kuitenkin tapettu. Kanadassakaan ei pitänyt olla sarsia, mutta oli kumminkin. Eikä kukaan tiedä, mitkä ovat ne uuden ajan pöpöt, jotka meitä vielä piinaavat. Ehkä vain siksi, että eläimiä liikutellaan kuin tavaraa ympäri Eurooppaa.