Keski-ikäinen mies istuu alas ja alkaa puhua. Hän puhuu hiljaisella ja rauhallisella äänellä, eikä ole mitään syytä keskeyttää hänen tarinaansa. Daniel Flores Matamala on asunut pitkään Suomessa, mutta syyskuun 11. päivä vuonna 1973 Chilessä on piirtynyt tarkaksi kuvaksi hänen mieleensä. Teknikko-opiskelija ja poliittisesti aktiivinen nuorisojohtaja pysäytettiin koulun ovien edessä.
Tuona tiistaina Chilessä sotilasjuntan vallankaappaus päätti maailman ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistolaisen presidentin, Salvador Allenden, aikakauden. Tuo tiistai päätti myös Daniel Flores Matamalan opinnot ja pani hänen elämänkohtalonsa uusiksi.
Moni toveri jäi matkalle
Matamala toimi koulusta erottamisensa jälkeen hajanaisessa vastarintaliikkeessä, kunnes hänet pakotettiin antautumaan. Kotona Concepiónissa sotilasjuntta pidätti hänet ja kidutti sukulaisten silmien edessä.
Siitä lähtien Matamala roikkui monen vuoden ajan tilanteessa, jossa ei voinut koskaan tietää, elääkö enää seuraavana päivänä. Aika kului, paikat vaihtuivat, mutta kammottava kidutus jatkui.
"Miten ihminen voi olla niin raadollinen? Kiduttajat olivat tappokoneita, jotka eivät arvostaneet ketään. Heidät oli palkattu kiduttamaan, tappamaan ja tuhoamaan kidutetun elämä niin psyykkisesti kuin fyysisesti", Matamala huokaa.
Se aika oli nimiä listassa. Se oli epätietoisuutta, epätoivoa ja epäinhimillistä kohtelua, ahtaita sellejä ja kuljetuksia kidutuskammioihin.
"Moni toveri jäi matkalle."
Vapaus tai kuolema
Kotiarestissa ollut Matamala sai helmikuussa 1975 kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen pitää poistua maasta kuun loppuun mennessä. Hän pääsi murtautumaan kirkon edustajan avulla sotilasjuntan renkaan läpi kotikaupungistaan Santiagoon ja sieltä Argentiinan Mendozaan.
Matamala tekee käsillään kuvitteelliset lainausmerkit vapaus-sanan kohdalla: sotilasjuntan agentit jahtasivat, pidättivät ja kiduttivat häntä Mendozassa ja Buenos Airesissa kolme kertaa. Matamalalle oli jo tarjottu turvapaikka monesta maasta, mutta YK epäsi viisumin kriittisessä tilanteessa.
Ainoa mahdollisuus oli ujuttautua satamaan ja johonkin pois lähtevään laivaan.
"Pelasin kaiken yhden kortin varaan: se oli joko vapaus tai kuolema. Argentiinassa olin joka tapauksessa tuomittu kuolemaan, sillä kuolemanpartio oli kannoillani. Ajattelin, että jos kuolen, niin ainakin yritin olla vapaa."
Varhain eräänä aamuna Matamala onnistui pääsemään sisään suomalaiseen rahtilaivaan, Auroraan.
"Valkea kaunis laiva."
Siellä hän piileksi satojen polttoainetynnyrien keskellä, kunnes juomavesi loppui. Matamala jäi kiinni ja laivayhtiö neuvotteli hänen kohtalostaan Chilen, Argentiinan ja Brasilian sotilasjunttien kanssa. Onni oli tällä kertaa Matamalan puolella ja lopulta marraskuussa 1976 Daniel Flores Matamala saapui kesäpaidassaan Suomeen, jossa oli 20 astetta pakkasta.
"Siitä alkoi minun sisäänajoni suomalaiseen yhteiskuntaan."
Suuria muutoksia
Nuori mies oli taitava jalkapalloilija. Sen avulla hän pääsi yhteiskuntaan hyvin sisälle ja sai töitä.
"Minulle alkoi kuitenkin tulla traumoja kidutuksista. Heräsin jokaisena yönä ja huusin. Minulle tuli vaikeuksia työpaikassani, mutta en uskaltanut puhua kenellekään. Pomot vain luulivat, että olen laiska."
Lääkärit määräsivät päänsärkyihin ja univaikeuksiin normaaleja lääkekuureja toisensa perään, mutta todelliset syyt jäivät näkemättä. Mielenterveystoimistossakaan ei ollut kokemusta kidutettujen kanssa toimimisesta.
Viimein vuonna 1999 Matamala pääsi kidutettujen kuntoutuskeskukseen Helsinkiin Asko Raudan potilaaksi.
"Siinä vaiheessa olin todella sairas ja pahassa jamassa. En tehnyt mitään muuta kuin nukuin, söin ja otin rauhoittavia lääkkeitä. Askon kanssa tapahtui täydellinen muutos: uskoisin, että hän on tällä hetkellä Suomen paras asiantuntija."
Matamala ihmettelee, miksei Raudalle anneta valtion taholta mahdollisuutta kouluttaa ja pätevöittää ihmisiä kidutettujen kuntoutukseen.
"On monia muitakin kaupunkeja kuin Helsinki ja Oulu, joissa pakolaisilla on tarvetta hoitoon. Monilla on ongelmia, mutta sitä ei oteta huomioon, miksi heillä on niitä. Useat kidutetut jäävät oman onnensa nojaan. Tiedän, että moni on sulkeutunut omaan maailmaansa, eikä uskalla puhua asiasta."
Matamalan hoito jatkuu, eikä hän tiedä lopullisesta paranemisesta. Yksi päivä on huonompi, toinen parempi.
Silmissä on silti kipinää.
"Kuntoutus on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Ilman sitä en olisi enää antamassa tätä haastattelua."